Lepakot ovat tunnetusti hyviä ja iltahämärissä vauhdikkaasti pyrähteleviä lentäjiä. Niiden siipien rakenteen on kuitenkin uskottu olevan sellainen, etteivät ne edes voi kyetä tervapääskyjen kaltaisiin huippunopeuksiin.

Uskomus on nyt todistettu paikkansapitämättömiksi mittauksilla. Amerikkalais-saksalainen tutkimus julkaistiin marraskuussa 2016 Royal Society Open Science -julkaisussa.

Nopeusennätyksen teki radiolähettimellä varustettu meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis) Lounais-Teksasista. Huippunopeudeksi mitattiin 160 km/t. Tutkittujen yksilöiden joukosta suurin osa saavutti 140 km/t vauhdin, kaikki vähintään 90 km/t.

Nopeusarviossa saattaa kuitenkin piillä virhelähde. Tuulet saattoivat avittaa lepakoita eteenpäin, tai nostaa niitä ylös niin että otukset pääsivät sitten huimasti kiihtyvään syöksyyn. Tuulioloja ei nimittäin rekisteröity paikan päällä, vaan analyyseissä luotettiin alueellisiin NOAA:n julkistamiin mittauksiin. Yleisten tuulten ja lentosuunnan (tai huippunopeudenkaan) suhteen ei kuitenkaan löytynyt tutkimuksissa mitään korrelaatiota, ja lisäksi lepakoita seurattiin monenlaisissa tuulioloissa. Tutkijoiden mukaan paikallisten tuulten tuoma virhe ei siis liene kovinkaan suuri.

Meksikondoggilepakoita esiintyy USA:n eteläosista aina Argentiinaan saakka. Niiden siivet ovat pitkät ja kapeat, mikä on tyypillistä nopeille ja pitkiä matkoja lentäville eläimille. Lepakot ovat kooltaan alle puolet tervapääskyistä: ne painavat 10–15 grammaa ja tyypillinen siipiväli on 28 cm.

Eläimiä voi käydä ihastelemassa ihastella iltaisin vaikkapa Teksasin pääkaupungin Austinin Congress Avenue -sillan alla (kuva yllä). Siellä nimittäin sijaitsee maailman suurin urbaani lepakkokolonia, yli miljoona meksikondoggilepakkoa.

Onko vieläkin vauhdikkaampia eläimiä?

Kaikki eläimet niin maalla kuin vedessäkin jäävät lepakosta, mutta voittaisivat tervapääskyn. Uinnin vauhtiennätys kuuluu koukkuun jääneelle mustamarliinille, joka veti pakospurtissaan siimaa 129 km/t nopeudella. Juoksevien eläinten 114 km/t ennätys taas kuuluu saalistavalle gepardille, vaikka hieman kovemmistakin nopeuksista on vahvistamattomia kertomuksia. (Vertailun vuoksi: Usain Bolt juoksi 100 m maailmanennätyksensä loppuspurtin noin 45 km/h nopeudella.)

Meksikondoggilepakon ennätys rikkoutuu vasta, kun käytetään vähän vippaskonsteja.

Nuolihaukka pystyy syöksymään jopa 160 km/h, gravitaatiota apunaan käyttäen. Se onnistuu vaivatta nappaamaan saaliikseen myös lintujen huippulentäjiä, tervapääskyjä. Maakotkat saattavat syöksyä tuplasti tuotakin kovempaa, mutta niiden ketteryys ei siinä rytäkässä sitten ole läheskään nuolihaukan luokkaa. Ylivoimaisesti nopein lintu on kuitenkin muuttohaukka. Sellaisen on mitattu syöksyneen vajaan 389 km/h nopeudella.

Linnut jäävät syöksyissä kuitenkin auttamattomasti jälkeen ennätyseläimestä, joka on jälleen nisäkäs, vaan ei omatoimisesti lentävä. Planeetan ylivoimaisen syöksymisennätyksen (1 357,64 km/t) teki vuonna ihmisyksilö nimeltään Felix Baumgartner. Hän tosin tarvitsi avukseen sekä suuren apujoukon että paljon laitteita. Aivan samaan kategoriaan menevät myös Maan puoleensa vetämät Apollo 10:n astronautit. Heistä tuli kaikkein nopeimpia tunnettuja eliöitä Kuusta palatessaan - ilmakehään he törmäsivät 39 897 km/t.

Vieläkin vauhdikkaamminkin on menty, ja mennään vastakin. Ihan kaikki me, tämän pallon asukkaat, viipotamme avaruudessa pyöreästi 1 800 000 kilometriä tunnissa, jälleen gravitaation ansiosta. Tässä haipakassa ei lepakon tai ihmisenkään pyristely auta yhtään mitään.

Lepakkouutisesta kertoi aiemmin mm. T&T verkkosivuillaan.

Otsikkokuva: USFWS / Ann Froschauer / Flickr
Siltakuva: Jay Sturner / Flickr