tähdistöt | Tiedetuubi

Öisen taivaan poikki kaartuvan Linnunradan valovyön eri puolilla – ikään kuin aidan toisistaan erottamina – ovat Oinaan ja Ilveksen tähdistöt.

Oinas tai pikemminkin sen kirkkaimpien tähtien muodostama kuvio ei muistuta vähimmässäkään määrin oinasta tai mitään muutakaan eläintä. Se on ”samassa asennossa” kuin kuvion naapurina oleva Kolmion tähtikuvio.

Oinas on paljon laajempi tähdistö kuin sen kolmen kirkkaimman tähden perusteella voisi kuvitella. Se ulottuu Kolmiosta Härkään ja Valaskalaan saakka; Oinaan tähtikuvio on aivan varsinaisen tähdistön eli sen rajaaman alueen reunassa.

Monien muiden tähdistöjen tavoin myös Oinas liittyy kreikkalaiseen mytologiaan. Athamaksen sankaripoika Fryksos pakeni sisarensa Hellen kanssa äitipuoltaan Oinaan selässä. Oinaan uidessa salmen yli Helle putosi veteen, mistä vesiväylä sai nimen Hellespontus.

Fryksos pääsi turvaan, uhrasi Oinaan ja antoi sen taljan lohikäärmeen vartioitavaksi. Talja muuttui kullaksi, ja oli myöhemmin myyttisten merenkävijöiden, Iasonin johtamien argonauttien, kiinnostuksen kohteena.

Oinaan tähdistön kolmanneksi kirkkain tähti γ Arietis eli Mesarthim on kaunis kaksoistähti, joka erottuu jo kiikarilla. Toisin kuin esimerkiksi Joutsenen Albireo, jonka tähdet ovat selvästi eriväriset, Mesarthimin tähdet ovat kuin identtiset kaksoset: samanväriset ja lähes yhtä kirkkaat.

Ilves on pitkänomainen, himmeä ja vaatimaton tähdistö Ison karhun etutassujen ja Ajomiehen välissä. Sitä on vaikea hahmottaa minkäänlaisena varsinaisena kuviona. Kirkkaimmat tähdet ovat Ison karhun ja Kravun välimaastossa, lähellä yhtä vaatimattoman Pienen leijonan tähdistön rajaa.

Kuvion kirkkainkin tähti on varsin himmeä. α Lyncis eli Elvashak on punainen jättiläistähti, jonka läpimitta on lähes 60 kertaa suurempi kuin Auringon. Jos tähti olisi Auringon paikalla, Merkurius jäisi sen sisään. Ilveksen α-tähti säteilee yli 600 kertaa Aurinkoa voimakkaammin, mutta 220 valovuoden etäisyys tekee sen ”loisteesta” varsin vähäisen.

Ilveksen tähdistö on yksi Johannes Heveliuksen 1600-luvulla nimeämistä kuvioista. Nimensä se on saanut siitä, että tähdistön erottamiseksi on oltava yhtä tarkka näkö kuin ilveksellä. Tähdistön toisena nimenä on ollut Tigris eli Tiikeri.

Vilkkaan mielikuvituksen lisäksi menneiden aikojen tähtitieteilijöillä oli mitä ilmeisimmin varsin erheelliset tiedot eläinmaailmasta: kuvion toinen nimi juontui siitä, että tähdistön monet himmeät tähdet muistuttivat mukamas tiikerin täpliä.

Markus Hotakainen

Kaksosten (Gemini) tähdistö seisoo ylpeänä Linnunradan valovyön päällä – jos olettaa, että tähdistön kirkkaimmat tähdet Castor (α) ja Pollux (β) kuvaavat veljesten päitä.

Kaksosten pitkänomainen, suunnikkaan muotoinen kuvio on helppo löytää. Talvi-iltoina se on etelän suunnalla komeilevan Orionin yläpuolella.

Kaksosten tähdistö on saanut nimensä sen kahdelta kirkkaimmalta tähdeltä, Castorilta ja Polluxilta. He olivat roomalaisen mytologian jumalhahmon, Ledan, kaksospojat. Palkkioksi veljellisestä rakkaudestaan ja äärilempeistä luonteistaan – he eivät koskaan edes kinastelleet – kaksoset saivat ylijumala Jupiterilta ikuisen sijan taivaan tähtien joukossa. Sieltä he vartioivat toisten kaksosten, Romuluksen ja Remuksen, perustamaa Rooman kaupunkia.

Kreikkalaisessa mytologiassa tähdet eivät olleet kaksoset, vaan ainoastaan veljekset. Castor oli Tyndareuksen kuolevainen poika Kastor, Pollux puolestaan Polydeukes, Zeuksen kuolematon poika. Hyvätapaisia silti kumpainenkin, ja toisilleen omistautuneita. Kun Kastor kaatui taistelussa, Polydeukes antoi kuolemattomuudestaan puolet henkensä menettäneelle veljelleen, jolloin he saattoivat olla vuorotellen elossa ja kuolleina.

Kaksosten ”jalkojen” juuressa on hieno avoin tähtijoukko, Messier 35. Pilkkopimeällä paikalla se näkyy paljain silminkin, mutta kiikarilla paljon paremmin. Tähtiä rykelmässä on useita satoja, mahdollisesti jopa tuhansia. Joukon laitamilla näkyvistä tähdistä ei pystytä varmuudella sanomaan, kuuluvatko ne joukkoon vai ovatko vain lähistöllä sijaitsevia erillisiä tähtiä.

M35:n vieressä on kaksi pienempää, himmeämpää ja kaukaisempaa tähtijoukkoa, mutta ne erottuvat vasta suurehkolla kaukoputkella. Seutua kannattaa joka tapauksessa ”haravoida” kiikarilla, sillä M35 on keskellä Linnunrataa. Kiikarin laaja näkökenttä tuo hyvin esiin taivasta halkovan valovyön tähtien paljouden.

Markus Hotakainen

Ajomiehen tähdistö (Auriga) muistuttaa enemmän leijaa kuin myyttistä taruhahmoa. Silti antiikin kreikkalaiset olivat hahmottavinaan siinä Erikhthonioksen, Ateenan kuninkaan. Tarun mukaan hän äkkäsi ensimmäisenä valjastaa hevosia vaunujen vetojuhdiksi.

Tällä innovatiivisella oivalluksella ylijumala Zeus katsoi Erikhthonioksen ansainneen itselleen ikuisen paikan yötaivaan tähtien joukossa. Tarinalta ja sankarin urotyöltä vie hieman pohjaa se, että jo muinaiset babylonialaiset näkivät tähtikuviossa neljän hevosen vetämät vaunut ohjastajineen.

Ajomiehessä on useita kirkkaita tähtiä, joten kuvio on helppo löytää taivaalta. α Aurigae eli Capella on pohjoisen taivaan kolmanneksi kirkkain tähti. Capella on Karhunvartijan Arcturuksen ja Lyyran Vegan sekä Suuren kesäkolmion kahden muun tähden, Joutsenen Denebin ja Kotkan Altairin, kanssa ainoita tähtiä, jotka eteläisessä Suomessa näkyvät kesätaivaalla. Ne ovat myös ensimmäisiä, jotka pohjoisempana ilmestyvät näkyviin öiden taas loppukesästä tummuessa.

Ajomies on hyvä esimerkki entisaikojen ihmisten huikeasta mielikuvituksesta. Kuviossa nähtiin hevosvaljakolla matkaavan ajomiehen sijasta toisinaan myös nuorukainen ruoska kädessään, vuohi olallaan ja lapsia kupeellaan. Tähdistön kirkkaimman tähden nimi Capella tarkoittaakin nuorta kuttua. Jokainen voi selkeänä iltana käydä omin silmin katsastamassa, näkeekö tähdistössä yhtä paljon porukkaa kuin muinaiset tähtitieteilijät tuhansia vuosia sitten.

Ajomiehen tähdistössä on kolme hienoa kiikarikohdetta: Avoimet tähtijoukot Messier 36, 37 ja 38. Suurin ja kaunein niistä on M37, jossa on parisataa tähteä. Joukot sijaitsevat Ajomiehen θ-tähden ja naapuritähdistö Härän β-tähden välimaastossa. Tavallisella 7x50-kiikarilla voi kokeilla ”tähtihyppelyä” joukosta toiseen, sillä kaksi tähtirykelmää mahtuu aina helposti samaan näkökenttään.

Markus Hotakainen

Syksyn kiihdyttäessä kohti kalkkiviivoja itäisellä taivaalla alkaa nousta ilta illalta korkeammalle talvisen taivaan tähdistöjä. Monissa niistä on useita kirkkaita tähtiä, mutta myös muita kiinnostavia kohteita.

Härän tähdistö todella muistuttaa härkää, jos tyytyy pelkkään päähän eikä välitä siitä, että sarvet muistuttavat enemmän antiloopin kuin härän sarvia. Härkä on helppo löytää taivaalta, sillä se on kuviona selkeä ja sen kirkkain tähti α Tauri eli Aldebaran on paitsi kirkas, myös silmiinpistävän punainen. Se on punainen jättiläistähti, joka on kymmeniä kertoja Aurinkoa suurempi, mutta samalla pintalämpötilaltaan parituhatta astetta viileämpi.

Härkä saattaa olla tähdistöistä kaikkein vanhin. Se on mahdollisesti ensimmäinen nimetty tähtikuvio, ja se nähtiin taivaallisena härkänä jo muinaisessa Babyloniassa ja hieman myöhemmin Egyptissä. 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua vaikuttaneen Euripideen mukaan kreikkalaisten ylijumala Zeus korotti härän tähtitaivaan kuvioiden joukkoon, koska se kuljetti Europan, foinikialaisen prinsessaan, kotimaastaan Kreetan saarelle. Toisen version mukaan Zeus itse oli ottanut tätä neidonryöstöä varten härän hahmon.

Tähdistön kirkkain tähti, selvästi punainen Aldebaran, on yleensä mielletty härän silmäksi, Aldebaranin ympärillä oleva Hyadien tähtijoukko sen pääksi ja etäämmällä olevat kaksi tähteä, β ja ζ, sarvien kärjiksi. Toisinaan kuviossa on nähty myös kokonainen härkä, jolloin pienempää Plejadien tähtijoukkoa on kutsuttu nimellä Cauda Tauri, Härän häntä. Parhaiten Härän tähtikuvion todellista muotoa vastaa sen muinainen hepreankielinen merkki Aleph eli A, heprean aakkosten ensimmäinen kirjain.

Härän tähdistön kirkkaimman tähden Aldebaranin ympärille levittäytyy pohjoisen taivaan kookkain avoin tähtijoukko Hyadit. Aldebaran ei kuitenkaan kuulu joukkoon vaan on noin tuplasti kauempana. Tähtijoukko on niin laaja, että kiikarillakin siitä näkyy vain palanen kerrallaan, kaukoputkella enää yksittäisiä tähtiä. Siksi Hyadeja on paras ihailla paljain silmin.

Hyadeja pienempi, mutta tiiviimpi ja siten näyttävämpi avoin tähtijoukko Plejadit eli Messier 45 löytyy helposti paljain silmin, mutta sitä kannattaa ehdottomasti katsella kiikarilla. Tavallisen kiikarin näkökenttään joukko mahtuu juuri sopivasti. Siinä erottuu paljain silmin näkyvien kuuden tai seitsemän kirkkaimman tähden lisäksi suuri määrä himmeämpiä tähtiä; kaikkiaan yhdeksän joukon tähteä on saanut oman nimen.

Todella hyvissä olosuhteissa kirkkaiden tähtien ympärillä saattaa kajastaa himmeää hohdetta, sillä tähtien ympärillä oleva pöly heijastaa nuorten tähtien sinistä valoa. Kovin monella tähtitaivaan kohteella ei ole suomalaiskansallista nimeä, mutta Plejadeilla niitä on useitakin: Seulaset, Väinämöisen virsunjälki ja Pikku Otava. Plejadien japaninkielinen nimi on Subaru; nimi on omittu paitsi automerkiksi, jonka logossa on kuusi tähteä, myös Japanin suurimman, kahdeksanmetrisen kaukoputken nimeksi.

Plejadeilla on paitsi monia nimiä, myös monenlaisia mytologisia selityksiä. Tähtijoukko on mainittu kiinalaisissa aikakirjoissa jo yli 4 000 vuotta sitten. Monissa kulttuureissa tähtijoukon nimeen on liittynyt lukusana seitsemän. Yleensä joukon tähdet ovat seitsemän siskoa tai veljestä, mutta joissakin taivaallisissa tarinoissa ne kuvaavat myös tanssijoita, kanoja tai silmiä.

Vanhan uskomuksen mukaan Plejadeista voi laskea oman elinaikansa: paljain silmin erottuvien tähtien lukumäärä kertoo jäljellä olevien vuosikymmenten määrän. Tähänkään uskomukseen ei kuitenkaan kannata suhtautua liiallisella vakavuudella.

Härän ζ-tähden vieressä, vain runsaan asteen päässä, on supernovajäänne Messier 1 eli Rapusumu. Kaukoputkella utuläikkänä erottuva ”sumu” on laajeneva kaasupilvi, joka syntyi jättiläistähden räjähtäessä elinkaarensa loppuvaiheissa. Kiinalaiset ja japanilaiset astronomit tekivät siitä muistiinpanoja vuonna 1054, jolloin se näkyi jonkin aikaa jopa päivätaivaalla. Vajaassa tuhannessa vuodessa kaasupilvi on laajentunut yli 11 valovuoden läpimittaiseksi. Sen keskellä on vinhasti kieppuva neutronitähti eli pulsari, joka pyörähtää akselinsa ympäri 30 kertaa sekunnissa.

Illat ja etenkin yöt alkavat jo olla melkoisen pimeitä ja tähtiharrastajien on korkea aika puhallella pölyt ja hämähäkinseitit havaintolaitteista. Tähtien ilmestyessä taivaalle ne tervehtivät meitä tuttuina hahmoina: tuolla on Joutsen ja tuolla Kotka. Tuolla Pieni hevonen, Pegasus, Kalat, Oinas…

Eläinten lisäksi tähtitaivaalle on sijoitettu ihmisiä, joko kuolevaisia tai jumalten kaltaisia, jopa jumalia. Onpa siellä kokonainen kuningashuonekin. Kassiopeia, Kefeus, Andromeda, Perseus, Herkules… Iso osa tähdistöistä on kuitenkin eläimiä, onhan taivaalla eläinratakin – vaikka kaikki sen tähdistöt eivät kuulukaan eläinkuntaan.

Vanha totuus lienee, että entisaikain ihmisillä on varsin vilkas mielikuvitus, sillä useimmat tähdistöt eivät muistuta esikuvaansa alkuunkaan. Leijonan voi mieltää savannien kuninkaaksi ja Delfiinin vedessä viihtyväksi nisäkkääksi, mutta esimerkiksi Kalat on jo hankalampi ja vaikkapa Oinas aivan toivoton tapaus.

Mieltymyksemme sijoittaa eläinystäviämme tai -vihollisiamme taivaalle ei rajoitu ainoastaan tähdistöihin ja tähtikuvioihin. Muinaisten kansojen öinen harrastus on säilynyt vireänä myös kaukoputkien aikakaudella. Monet tähtienväliset kaasu- ja pölypilvet sekä galaksit ovat saaneet eläimistöön viittaavan nimen – itse asiassa useissa tapauksissa jo ennen kuin niiden todellisesta luonteesta tiedettiin oikeastaan mitään.

Mielenkiintoista on se, että näiden syvän taivaan kohteiden nimet vastaavat melkeinpä poikkeuksetta aika osuvasti niiden ulkomuotoa. Syynä on epäilemättä se, että etenkään nykyisemmin annetut nimet eivät ottaisi vakiintuakseen, elleivät kohteet todella muistuttaisi esikuviaan. Tuskinpa Rapusumuakaan sanottaisi Rapusumuksi, ellei Rossen jaarli olisi antanut nimeä jo 1800-luvulla.

Kuvassa on pieni valikoima tähtienvälisen eläinmaailman edustajia. Puolet niistä on eteläisellä taivaalla (Rauskusumu Alttarin sekä Perhossumu ja Kissantassusumu Skorpionin tähdistössä), puolet pohjoisella (Hevosenpää Orionin, Kilpikonna Herkuleen ja Norsunkärsä Kefeuksen tähdistössä).

Sumujen viehätystä ei vähennä tieto niiden todellisesta luonteesta. Ne ovat kaasua ja pölyä, joka on levinnyt avaruuteen kuolevasta tähdestä tai josta on syntymässä uusia tähtiä. Rausku, Kilpikonna ja Perhonen ovat planetaarisia sumuja, jollaiseksi Aurinkokin aikanaan päiviensä päätteeksi puhaltuu. Hevosenpää ja Norsunkärsä ovat tiheitä pölypilviä, Kissantassu puolestaan emissiosumu, jossa kaasu loistaa omaa valoaan. Kaikissa niissä on kuitenkin sekä kaasua että pölyä.

Harmi vain, että useimpien näkemiseen tarvitaan iso kaukoputki. Eikä eläimen hahmo silloinkaan välttämättä erotu kovin hyvin. Onneksi maailman suurimmat teleskoopit ja avaruuteen sijoitetut havaintolaitteet tarjoavat meille tieteellisen tiedon lisäksi myös tällaisia esteettisiä elämyksiä.

[Ursan Avaruustuubi]