Sinäkin olet mittaaja

Otsikkokuva
Body D8

Mittanauha on selvä asia. Samoin kello.

Ensimmäisellä mitataan pituutta tai leveyttä, jälkimmäisellä aikaa. Vaaka on painon mittaamista varten ja amppeerimittari sähkölle.

Itse asiassa oikeastaan kaikkea ympärillämme mitataan, jaetaan pieniin yksiköihin ja laitetaan muistiin paperille tai tietokoneiden muisteihin. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, on koko elämämme ja toimintamme yhteiskunnassa suuren mittausmäärän suossa rämpimistä: sikiön massan sekä koon hahmottamisesta, veriarvojen ja pankkitilin saldon kautta maalien määrään, maratonin juoksuaikaan, kylpyhuoneen lattian tiilimäärän laskemiseen ja lopulta hautajaisten kellonajan päättämiseen. Mitat ja mittaaminen ovat eri muodoissaan läsnä koko ajan.

Tuukka Perhoniemen kirja avaa silmät tälle kaikelle mittaamiselle ja siihen, miten ne vaikuttavat yhteisöjen ja yksilöiden toimintaan. Mittaamisen fysiikan ja mittalaitteiden tekniikan sijaan kirja pureutuukin enemmän filosofiaan ja yhteiskuntaan, siihen millaiset ajatukset ovat mittayksiköiden takana, mitkä ovat mittojen käsitteet ja miten mitat ovat muokanneet historiallisesti käsityksiämme siitä, mitä voi mitata ja mitä mittaustulokset meille kertovat.

Kirja johdattaa ensin lukijan Antiikin filosofien ajatteluun, koska sielä löytyvät varhaiset käsitteelliset perusteet mitalle ja mittaamiselle. Sen jälkeen tarina vie uuteen aikaan, jonka alussa mittaamisesta tuli tieteellinen menetelmä. Lopulta 1800-luvun alussa syntyi metrijärjestelmä, joka on levittänyt tietyt mittayksiköt ja niitä ylläpitävän metrologian ympäri maailmaa.

Kyseessä on itse asiassa tohtorinväitöskirja, mutta sitä ei lukiessa huomaa. "Suurin osa väitöskirjoista on tylsiä ja täynnä tieteellistä jargonia", toteaa Perhoniemi. "Halusin kirjoittaa omani tarinaksi ja tehdä kirjasta luettavan, mutta siten, että kaikki tarpeellinen tieto tutkimuksestani on mukana."

Ja siinä teos onnistuu erittäin hyvin. Se on kertomus, jonka luettuaan myös tieteellisesti maailmaa katsova huomaa miten tärkeässä osassa erilaiset mitat ovat – ja kuinka periaatteessa neutraali ja objektiininen mittaaminen ei ole neutraali työkalu, vaan sen erilaiset tulkinnat ja eri käyttötavat kietoutuvat omanlaiseensa käsitykseen maailmasta, ihmisestä ja tiedosta.

Lukemisen lisäksi kannattaa kuunnella mitä Tuukka Perhoniemi kertoi Kalle Haatasen vieraana Radio Ylen Ykkösessä 17.4.2014: http://areena.yle.fi/radio/2183392/#/play

Mitan muunnelmat - Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja tietoa

Kirjoittaja: Tuukka Perhoniemi
Kustantaja: Vastapaino
Julkaistu: huhtikuussa 2014
ISBN: 978-951-768-433-0
Julkaisijan hinta: 36,00 euroa
269 sivua, pehmeäkantinen, nidottu
Kirjastoluokat: 16.7; 60.3

Kirjailijan nimi
Tuukka Perhoniemi
Kirjan nimi

Mitan muunnelmat

Kategoria

Avaruuden älyä etsimässä

Otsikkokuva
Body D8

Seuraava teksti on suoraan julkaisijan nettisivuilta. Emme arvostele kirjaa, koska kirjoittaja on Tiedetuubin toimittaja.

Olemmeko yksin? Tätä kysymystä ihmiskunta on pohtinut aina siitä lähtien, kun Maan ymmärrettiin olevan vain yksi Aurinkoa kiertävistä planeetoista.

Markus Hotakainen kertoo kirjassaan, miten Maan ulkopuolista älyä ja sen mahdollisia asuinsijoja on yritetty etsiä ja millaisia etsintöjä on parhaillaan käynnissä.

Kirja pohtii myös sitä, mitä vieraan älyn löytyminen merkitsisi ihmiskunnalle. Onko Stephen Hawking oikeassa sanoessaan, ettei meidän pitäisi yrittää saada yhteyttä avaruuden muukalaisiin, koska meille kävisi mahdollisen kohtaamisen seurauksena huonosti?

Aurinkokuntamme ulkopuolisten tunnettujen planeettojen määrä kasvaa kaiken aikaa. Saattaa olla vain ajan kysymys, että löydämme myös ensimmäiset merkit elämästä muualla maailmankaikkeudessa.

Entä mahdolliset muut elämänmuodot – etsivätkö nekin kosmisia naapureitaan? Onko meidät jo löydetty?

Onko siellä ketään
Avaruuden älyä etsimässä

Kirjoittaja: Markus Hotakainen
Kustantaja:
Ilmestynyt: syyskuussa 2014
Sivumäärä: n. 300 s.
Koko: 135 x 210 mm
Sidosasu: sidottu
Kirjastoluokka: 52.4
ISBN: 9789523120402
Sähkökirjan ISBN: 9789523120778

Kirjailijan nimi
Markus Hotakainen
Kirjan nimi

Onko siellä ketään

Kategoria

Kirjallinen Valtaojaa

Otsikkokuva
Body D8


Kyllä, arvio tulee hieman liian myöhään, sillä tämä oli erinomainen kesälukemiskirja.

Onneksi sen voi lukea myös nyt myöhemminkin, joskin monet varmaankin ovat jo lukeneet ainakin osan kirjan sisällöstä: kyseessä kooste Esko Valtaojan eri sanoma- ja aikakauslehtiin vuosikymmenen aikana kirjoittamista kolumneista.

Kirja täyttää täysin tehtävänsä, mikäli sen tarkoituksena on ollut Valtaojan omin sanoin "viihdyttää, valistaa ja ärsyttää, milloin missäkin järjestyksessä".

"Jokaiselle meistä tekee hyvää saada kahvit joskus väärään kurkkuun lehteä lukiessa", toteaa kaikkien tuttu partasuutähtitieteilijä filosofiastaan kolumnien suhteen.

Kolumnien aiheet vellovat laaja-alaisesti tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen pohdinnan välillä, ja osin varmaankin näiden kirjoittamisen villitsemänä Valtaoja on uskaltautunut viime vuosina antamaan julkisuudessa lausuntoja, joita ei ole tyypillisesti kuultu tähtitieteilijän suusta. Samalla Valtaoja on profiloitunut luonnontieteilijänä, joka pitää kriittisesti ja avoimesti maailmaa katsovan ihmisen puolta huuhaata ja muuta sellaista vastaan. Vaikka teksti on välillä viiltävää ja tiukkaakin, on se silti koko ajan lämmintä – kenties jopa isällistä.

Tiukkapipoisuus ja vain perinteiden vuoksi noudatetut perinteet sekä omituiset kulttuurihistorialliset päähänpinttymät saavat kyytiä.

"Koetan saada jokaiseen kolumniini jotain laajempaa ajatusta tai näkökulmaa. Jotain, joka saa unisena aamukahviaan hörppivän lukijani hätkähtämään ja ajattelemaan asioita hieman uudelta kantilta."

Ensimmäinen koira Kuussa, Ursan julkaisuja 138

Kirjoittaja: Esko Valtaoja
Kustantaja: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa
Julkaistu: toukokuussa 2014
ISBN: 9789525985214
Julkaisijan hinta: 10,00 euroa
480 sivua, pehmeäkantinen, nidottu pokkari

Saatavilla sähkökirjana Elisa Kirjasta.

Kirjailijan nimi
Esko Valtaoja
Kirjan nimi

Ensimmäinen koira Kuussa

Kategoria

Opas taivaan pilviin

Otsikkokuva
Body D8

Ensin oli monenlaisia opuksia, joissa kerrottiin sääilmiöistä ja sen mukana myös pilvistä. Sitten tuli vuonna mainio Pilvibongarin opas ja sitten viime vuonna julkaistiin Suuri pilvikirja.

Juha Vartiaisen nimensä mukainen opus on yhä edelleen suomenkielisten pilvistä kertovien kirjojen ykkönen, sillä kirja tarjoaa kattavan katsauksen pilvien kauniiseen ja monimuotoiseen maailmaan sekä siinä ohessa runsaan annoksen yleistietoutta säästä laajemminkin.

Oikeastaan kirja kertoo vain yhdestä aineesta: vesihöyrystä. Siitä muodostuvat pilvet ja sen käyttäytymisen ymmärtäminen eri olosuhteissa on avain pilvien salaisuuksiin.

Kirjassa on runsas kuvitus ja se on hyvin kattava. Vartiaisen teksti on sujuvaa ja helppolukuista, ja teksti nojaa havainnollisiin kuviin. Kirjassa käydään läpi paitsi pilvityypit eri muunnoksineen, autetaan tunnistamaan pilviä ja annetaan eväitä sään yksinkertaiseen ennustamiseen. Myös sade, ukkoset, salamat, tuuli, sumut ja erilaiset tiivistymis- sekä härmistymisilmiöt käydään läpi.

Vaikka kirjaa voi suositella varauksetta, en voi olla huomauttamatta kuitenkin parista asiasta. Kirja on nopeasti ja mielikuvituksettomasti taitettu, minkä lisäksi kuvien laatu ei ole niin hyvä kuin kuviin kovasti nojaavalta kirjalta toivoisi. Tekstityyppi on ainakin omasta mielestäni huonosti valittu, tosin tekstin saa silläkin hyvin luettua.

Se, että kuvia on paljon, on erinomainen asia, mutta varsin usein kuvien toivoisi olevan myös suurempia, jotta niiden yksityiskohdat tulisivat paremmin esiin.

Kirjassa myös käsitellään hieman samoja asioita useaan kertaa eri kappaleissa, hieman eri näkökannasta. Toisaalta tämä häiritsee, mutta toisaalta se on hyvää kertausta – tätä ei siis voi pitää suoranaisesti miinuksena.

Kokonaisuudessaan Suuri pilvikirja on kuitenkin niin kiinnostava, että sen haukkaa mieluusti yhdellä istumalla (kuten minulle kävi) ja sitä pitää mielellään pöydällä siten, että sen saa apuun pikaisesti pilvitunnistuksessa auttamaan.

Suuri pilvikirja

Kirjoittaja: Juha Vartiainen
Kustantaja: Readme.fi
Julkaisupäivä: 15.02.2013
ISBN: 9789522206695
Julkaisijan hinta: 38,00 euroa
200 sivua, kovakantinen ja nelivärinen

Kirjailijan nimi
Juha Vartiainen
Kirjan nimi

Suuri pilvikirja

Kategoria

Kuka keksi tulitikun ja miksi

"Maailmankaikkeudesta toiseen saattaa tihkua luonnonlakeja", sanoi puolisoni, kun kysyin jotakin Higgsistä ja hiukkasista. Sitä mistä painovoima johtuu kun ei oikeasti tiedetä. Yksi teoria on, että kun hiukkaset vuorovaikuttavat Higgsin kentän kanssa, ne saavat massan, joka aiheuttaa gravitaatiota. Mutta voi olla niinkin, että gravitaatio ja muut luonnonlait ovat tihkuneet rinnakkaistodellisuuksista, joissa luonnonvoimat ovat vahvuuksiltaan erilaisia.

Jään aina ihmettelemään, miten tämä eroaa taiteesta.

Minusta sekä tiede että taide ovat maailman jännittävimpiä asioita. Eivätkä ne eroa niin kamalasti toisistaan: sekä tieteessä että taiteessa tarvitaan luovuutta, mielikuvitusta ja metaforia.

Tiede käyttää usein humanistisia metaforia, esimerkiksi maapallon akselin huojumista verrataan pyörivään hyrrään. Mutta Sara Maitlandin novellikokoelmassa Moss Witch and Other Stories (Comma Press, 2013) eri tieteenalojen tuloksia käytetään metaforisesti, vertauskuvina.

Mielikuvitus on kykyä yhdistellä toisiinsa liittymättömiä asioita. Usein kuitenkin tiede sekoitetaan mytologiaan tai maagiseen tavalla, joka ei kunnioita tieteen pyrkimyksiä systemaattisuuteen, tarkkuuteen ja totuuteen, eikä myöskään inhimillistä tarvetta tarkastella maailmaa taiteen avulla. Maitlandin kirjassa tiede ja taide (kirjallisuus) elävät kuitenkin rinnatusten; tiedettä ei vääristellä eikä taidetta yksiulotteisteta.

Jokainen tarina on syntynyt kirjailijan keskusteluista alan tieteentekijöiden kanssa. Raaka-aineena ovat tieteellisen tutkimuksen tulokset, mutta kirjailija on heittänyt soppaan hiukkasen mytologiaa, rutkasti mielikuvitusta, muutaman assosiaation ja hyppysellisen feminismiä. Siitä syntyy esimerkiksi kertomus, jossa kiedotaan yhteen runous, heinänuha ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.

Kirja on fiktion ja tietokirjan hybridi, jonka magioiduissa kertomuksissa käsitellään hiukkasfysiikkaa, kantasolututkimusta, matematiikkaa, laattatektoniikkaa, genetiikkaa, bryologiaa, ornitologiaa ja eräitä muita tieteenaloja. Jokaisen tarinan jälkeen kunkin alan tutkija selittää novellin lähtökohtina tai taustalla olevia tieteellisiä faktoja erinomaisen selkeästi popularisoiden.

Tutkijat spekuloivat pidemmälle kuin teknologiamme antaa myöten todentaa hypoteeseja. Tunnettujen faktojen ja datan perusteella luodaan mahdollisia malleja ja maailmoja. Maitlandin tarinassa eräs tutkija toteaakin, että tieteentekijätkin tarvitsevat tarinoita, mielikuvia ja metaforia kiihdyttämään mielikuvitustaan ja auttamaan asioiden yhdistämisessä. 

Kirjailijan alkemisoimat yhdistelmät ovat jännittäviä ja jopa uskaliaita: tieteellinen teoria mannerlaattojen liikkeistä toimii metaforana miesten ja naisten välisistä suhteista novellissa "Feminismin geohistoria" (A Geological History of Feminism). Iäkäs englantilaisnainen kertoo nuorelle tytölle, miksi hän ei lähtenyt Kanadaan viimeistelemään väitöskirjaansa geofyysikko Tuzo Wilsonin johdolla, vaan jäi kotikonnuille maantiedon opettajaksi sen jälkeen, kun oli varastanut purjeveneen ja purjehtinut yksin yli Atlantin ja sen keskiselänteen.

Etelästä palaavaa kihua odottavalla ornitologilla on salaisuus, joka liittyy lintujen muuton seurantateknologiaan ja niminovelli Moss Witch on satu bryologista, sammaltutkijasta, joka tapaa yksinäisyyttä potevan Sammalnoidan. Noidan avulla tutkija tekee lajihavaintoja, mutta on kärsimätön. Ja ylimielinenkin. Hän asettaa tieteen pikkuisen noitanaisen toiveiden edelle, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää.

Kokoelmassa on myös muutama dramatisoitu elämäkerta melkein unohdetuista keksijöistä ja tutkijoista. Kuinka moni tietää, että tulitikun keksi brittiläinen apteekkari John Walker, joka ei välittänyt patentoida keksintöään?

Ja useammastakin kertomuksesta huokuu haikeaa yksinäisyyttä. Tutkijalla ei ole aina aikaa hankkia muuta elämää tai sitten hänet on sysätty syrjään kilpailtaessa asemasta tiedemaailmassa. Niin kävi kalkulaattori Henrietta Leavittille, joka löysi perusteet avaruuden valtavien etäisyyksien mittaamiseksi tähtien valoisuusvaihteluperiodien avulla. Hänen teoriaansa nojaten muut astronomit, kuten Edwin Hubble, saattoivat sittemmin mitata meidän ja kaukaisten galaksien välisiä etäisyyksiä. Maitlandin tarinassa tiedeareenan seinäruusuksi jätetty Leavitt nostetaan tapetista eläväksi kuvailemalla sekä hänen työtään että syöpään kuolleen naisen riipaisevaa kipua.

Tiedonjanoiselle tiedemaallikolle Maitlandin kirja on täynnä ihmeellisiä uusia asioita. Enkä malta olla ottamatta esiin vielä yhtä kertomusta identtisistä kaksosista; novelli on saanut nimensä The Beautiful Equation brittiläisen Paul Diracin yhtälöstä, joka ennusti antimaterian olemassaolon. Mitä tapahtuu, kun identtiset mutta eriluonteiset kaksoset koskettavat toisiaan?

Kun Diracia pyydettiin luennoimaan fysiikan filosofiasta, hän kirjoitti taululle: "Fysikaalisten lakien tulee olla matemaattisesti kauniita ja yksinkertaisia." Kauneus ja yksinkertaisuus on myös hyvää kirjallisuutta koskeva määre. Sellaisen kirjan maailmasta tihkuu vetovoimaa myös tähän todellisuuteen.

Ei pöntömpi kirja!

Otsikkokuva
Body D8

En varsinaisesti ole luontoihminen, enkä perusbiologista yleiskiinnostusta enempää ole kiinnittänyt huomiotani lintuihin, mutta Juha Laaksosen kirja pihan linnuista ja pöntöistä houkutteli taannoisilla Helsingin kirjamessuilla. Niinpä nappasin sen mukaan, eikä heräteostosta ole täytynyt katua.

Aivan kuten kirjan kansi jo kertoo, on pienessä kirjassa paljon tietoa pihapiirin linnuista ja vinkkejä pöntöntekijöille. Laaksonen kirjoittaa elävästi, mutta vähäeleisesti, kiinnostavasti ja asiantuntevasti, minkä lisäksi hän on ottanut suuren osa kirjan kuvista. Kuvia on paljon, ja etenkin lintukirjassa ne ovat tärkeitä. Samoin tietoa on paljon – niin paljon, että kirjaan pitää palata monta kertaa uudelleen, mikä onkin ilo.

Kustantaja Paasilinnan sivuilla kirjasta kerrotaan seuraavasti:

Haluatko pihapiiriisi lisää lintuvieraita? Millaisissa pöntöissä eri linnut pesivät? Mistä materiaaleista linnut tekevät pesänsä, kauanko pesän rakentaminen kestää? Montako munaa naaraat munivat, minkä kokoisia ja värisiä ne ovat? Hautooko myös koiras, kuinka kauan hautominen kestää? Millaista elämä linnunpöntöissä on? Miten hyvä pönttö tehdään?

Pihapiirin linnunpöntöt tarjoavat hienon mahdollisuuden tarkkailla lintumaailman elämää. Tämän kirjan avulla lukijat innostuvat koko perheen voimin rakentamaan pesäpönttöjä linnuille, kullekin lajille oikeanlaisia. Luontotoimittaja Juha Laaksosen kiehtovasti kuvaamien kololintulajien elämää tarkkaillessa ei kotibongarin aika tule pitkäksi. Samalla pihapiirin linnut harventavat myös hyttysjoukkoja.

Kirjailijan nimi
Juha Laaksonen
Kategoria

Kuinka olla arkipäivän tutkimusmatkaaja?

Otsikkokuva
Body D8

Tämä on kummallinen, mutta mielenkiintoinen kirja. Se on kirjoitettu käsin, tikkukirjaimin, ja se sisältää piirroksia, askartelua ja naivistisia valokuvia, joita on sotkettu kynällä. Kirjassa on tehtäviä ja tilaa omille merkinnöille. Sen teksti on yksinkertaista, jutustelevaa, pätkittäistä ja neuvovaa, mutta silti - tai kenties juuri siksi - hyvin jännittävää.

Tiedemuseon puodista mukaan napattu kirja on kiinnostava ohjepaketti meille, jotka haluamme olla jonkinlaisia tutkimusmatkaajia arkisessa elämässämmekin. Tai oikeastaan: kirja on paremminkin suunnattu heille, jotka eivät ole vielä huomanneet, että jokapäiväinen elämälle ja normaali ympäristömme tarjoavat myös paljon ihmeteltävää.

"Joka hetki, olet sitten missä tahansa, ympärilläsi on satoja kiinnostavia asioita, jotka kannattaa dokumentoida", kirjoittaa Smith jo kirjan kannessa, ja tässä on kirjan ydin. Aina ja kaikkialla kannattaa tehdä havaintoja ja huomioita, ja sen sijaan että vain noteeraa nopeasti mielessään asioita, niihin kannattaa kiinnittää huomiota. Kirjan henki on siinä mielessä klassinen ja romanttinen, että se Keri Smith kehottaa tekemään kynällä merkintöjä muistivihkoon (tai kirjassa oleviin merkintäpaikkoihin) sekä ottamaan näytteitä mukaan, järjestelemään niitä ja laittamaan talteen. Itse harrastan yksinkertaisesti kännykuvaamista: kun näen jotain jännää, otan yleensä kuvan, ja vain harvoin otan mitään mukaani. Kuvaamisessa on toki se huono puoli, että kuvat on helppo unohtaa jälkikäteen - etenkin kun niitä on paljon - ja kynällä käsin muistiin merkitessä sekä piirtäessä asia painuu helpommin myös mieleen.

Kirjan kiinnostavin anti on kuitenkin se, että siinä on hyviä vinkkejä myös kokeneemmalle kuriositeettibongarille, ja se listaa erilaisia metodeja (joskus jopa naiiveja sellaisia), joilla kokematonkin voi oppia tutkailemaan ympäristöään.

Mutta onko kirja enemmänkin lapsille kuin aikuisille? Periaatteessa kai lapsille ja nuorille, mutta itse sanoisin kaikille, sillä myös "aikuisten" kannattaisi pitää yllä jatkuvaa kyselyikää. Ja siinä "How to be an explorer of the world" on erinomainen apu.

Kirjailijan nimi
Keri Smith
Kirjan nimi

How to be an explorer of the world

Kategoria

Pelin henki (lievä Spoiler Alert!)

Otsikkokuva
Body D8

Mitä tehdä, kun vastassa on ylivoimainen avaruuden muukalaisten sotajoukko, joka on melkein päihittänyt ihmiskunnan jo kahteen otteeseen? Valikoit tietenkin ekaluokkalaisten lasten joukosta parhaat mahdolliset kandidaatit ja pyrit kouluttamaan heistä ennen aikuisikää tehokkaita ja tunteettomia tappajia.

Aivan näin yksioikoinen juoni tässä tieteiskirjallisuuden klassikossa ei ole, mutta siltä se päällisin puolin voi vaikuttaa. Ja siitä Ender’s Game aikanaan sai osakseen kehujen lisäksi myös kritiikkiä. Romaani on ilmestynyt jo vuonna 1985 ja suomeksi se ilmestyi Ursan kustantamana viisi vuotta myöhemmin. Ajankohtaiseksi kirjan tekee marraskuussa ensi-iltaan tuleva samanniminen elokuva, jota tähdittää nimekäs näyttelijäkaarti Harrison Fordista Ben Kingsleyyn.

Luin kirjan muinoin tuoreeltaan käännöksenä, mutta nyt alkuteoksena. Reilun 20 vuoden aikana monet detaljit olivat päässeet unohtumaan, mutta esimerkiksi kuvaukset taistelukoulun painottomissa ”Kuutioissa” käydyistä harjoituksista olivat juuri niin hienoja kuin ne muistini mukaan olivat olleet.

Ender eli Andrew Wiggin on kirjan alussa kuusivuotias pikkupoika, koulussa luokkatovereiden kiusaama ja kotona isoveli Peterin säälittä rääkkäämä. Toisinaan tuntuu, että Enderin palvoma isosisko Valentine on ainoa tekijä, joka pitää rankan kiusanteon tappamisen tällä puolen. Pakotien tarjoaa valinta taistelukouluun, mikä ei ensihelpotuksen jälkeen kuitenkaan muuta Enderin elämää sen paremmaksi.

Samaan aikaan kun Enderistä koulutetaan huippusotilasta, muutamaa vuotta vanhemmat Peter ja Valentine päättävät ottaa maailman haltuunsa ensin verkkokeskustelujen ja sitten maailmanlaajuisten mediasyndikaattien avulla. He luovat kaksi virtuaalihahmoa, jotka ovat tarkoituksella mielipiteiltään, näkemyksiltään ja asenteiltaan täysin vastakkaisia – ja saavat tällä tavoin yhteenlaskettuna kaikki taakseen.

Teknisen kehityksen kannalta romaanin tekee mielenkiintoiseksi, että sen sivuilla on keskeisinä elementteinä asioita, jotka ovat nykyisin arkipäivää, mutta 80-luvun puolivälissä vielä tulevaisuutta, osin aika kaukaistakin.

Yhtenä mielenkiintoisena nyanssina on taistelukoulun oppilaiden ahkerassa käytössä oleva henkilökohtainen ”tietolevy” tai lyhyemmin pelkkä ”levy”. Laite tuntuu olevan toiminnaltaan ja ominaisuuksiltaan täsmälleen samanlainen kuin nykyiset tablettitietokoneet. Oliko 80-luvun puolivälissä tietoakaan kosketusnäytöistä?

Itse asiassa oli. Muistan itsekin käyttäneeni Applen kuuluisaa ”telkänpönttöä” muistuttanutta Hewlett-Packardin pöytäkonetta, jossa oli kosketusnäytön varhainen evoluutioversio. Se oli kuitenkin ilmeisen huono, koska malli katosi – muistaakseni – markkinoilta aika nopeasti (jos joku muistaa toisin, palautetta voi laittaa Tiedetuubin osoitteella).

Vanha virsi – ja vitsi – on hämmästellä tieteiskirjailijoiden uskomattomia visioita, jotka ennustavat osuvasti tulevaisuuden tekniikkaa ja tapahtumia. Okei, Card ennakoi internetin ja tabletit, mutta onko meillä edelleenkään kykyä kontrolloida gravitaatiota tai viestiä valovuosien päähän ilman viivettä?

No eipä ole. Se ei tietysti vähennä Cardin visionäärisyyttä kahden ensin mainitun kohdalla, mutta jos ja kun monet tieteiskirjailijat tekevät tulevaisuutta koskevia ”ennusteita” eli ekstrapoloivat olemassa olevaa maailmaa ja sen ilmiöitä työkseen, ei ole ihme, että osa niistä osuu kohdalleenkin.

Yksi kirjan mielenkiintoisista ristiriidoista on Enderiin kohdistuvan manipuloinnin sekä Peterin ja Valentinen muihin kohdistaman mielipiteenmuokkauksen välillä. Myös Peter ja Valentine olivat aikoinaan tarkkailtavina mahdollista sotilaskoulutusta varten, mutta vain Ender tuli valituksi. Oliko hän sisaruksista terävä-älyisin vai sittenkin joissakin suhteissa helpoimmin hoopotettava? Riippuu näkökulmasta ja tavoitteista. Mutta pyhittääkö tarkoitus sittenkään ihan kaikkia keinoja?

Enderin kohtelu taistelukoulussa on totaalisen kammottavaa ja viimeaikaisten koulumaailman tapahtumien valossa erityisen järkyttävää on se, miten Enderin kokemaa kiusaamista käytetään hyväksi hänen kouluttamisessaan. Taistelukoulussa eversti Graff – elokuvassa Ford – osaa kuitenkin erinomaisen hyvin perustella säälimättömän suhtautumisensa sekä muille että erityisesti itselleen.

Hirviö on luomassa hirviötä, joka kykenee voittamaan hirviöt. Jos ja kun se on tavoitteena, mitkä tahansa toimet on mahdollista sovittaa sallitun rajoihin. Ja mikäli siinä epäonnistutaan, millään ei ole muutenkaan enää mitään väliä.

Sankarit ovat toki aina sankareita, mutta on hivenen huvittavaa, että taistelukouluun valitut muut maailman terävimmät esiteinit ovat Enderiin verrattuna jokseenkin täysiä toopeja, kun on tosi kyseessä eli eri vuosikursseista kootut ”armeijat” ottavat yhteen. Ja kaikki – muiden mielestä – luuserit ja kiusankohteet puhkeavat hänen alaisuudessaan huikeiksi strategeiksi. Yllätysmomentti tuntuu olevan aina täydellinen, sovelsipa Ender armeijallaan millaista taistelutaktiikkaa tahansa.

Kirjan ratkaisuhetket ovat vaikuttavaa luettavaa, vaikka toisella lukemisella yllätysmomentti on tietysti kadonnut. Muukalaisia vastaan käydyn sodan lopputulos ei tietenkään ole millään lailla odottamaton, mutta tapa jolla voitto saavutetaan, sen sijaan on.

En kuitenkaan aio pilata kenenkään lukukokemusta (tai elokuvan katsomiskokemusta) kertomalla sen enempää. Lukekaa kirja! Elokuvaa en uskalla kehottaa katsomaan, koska ensi-iltaan on vielä aikaa.

Ender’s Game ilmestyi alun perin samannimisenä novellina, jonka Card sitten laajensi romaaniksi saadakseen siitä johdannon jatko-osalle Speaker for the Dead (joka ilmestyi suomeksi vuonna 1991 nimellä Kuolleiden puolustaja niin ikään Ursan kustantamana). Se on (uudelleen)lukulistalla seuraavana.

Kumpikin kirja sai sekä Hugo- että Nebula-palkinnot ja Card on edelleen ainut kirjailija, joka on saanut kummankin palkinnon peräkkäisinä vuosina. Sittemmin romaanikaksikko on laajentunut kokonaiseksi kirjasarjaksi tai oikeastaan kahdeksi: Ender-sarjassa seurataan Enderin, Varjo-saagassa muiden Ender’s Game -kirjan henkilöiden myöhempiä vaiheita. Romaanien lisäksi sarjaan kuuluu liuta novelleja ja sarjakuvia.

Orbit Books
ISBN 9780356500843
Hinta £8,99
352 sivua, nidottu

Kirjailijan nimi
Orson Scott Card
Kirjan nimi

Ender’s Game

Kategoria

Oikotie tulevaisuuteen

Otsikkokuva
Body D8

Aikamatkustuksesta puhuttaessa tulee usein esiin kysymys “Mihin historialliseen hetkeen matkustaisit aikakoneella?” Kysymys on yhtä aikaa mieletön ja mielekäs.

Mieletön siksi, että olipa aikakone millainen tahansa, sillä pystyy matkaamaan ajassa taaksepäin korkeintaan ajankohtaan, jolloin se on rakennettu, ei yhtään kauemmas.

Mutta toisaalta se on mielekäs siksi, että ajassa todellakin voi matkustaa. Ei vielä eikä aivan nykytekniikalla, mutta fysiikan kannalta aikamatkustus on täysin mahdollista.

Tai niin tietokirjailija Brian Clegg ainakin väittää kirjassaan, jonka alaotsikko on suomeksi ”aikamatkustuksen todellinen tiede”.

Clegg lähtee liikkeelle H. G. Wellsin kuuluisasta romaanista ja romaaniin perustuvasta (onneksi) vähemmän kuuluisasta elokuvasta tutuksi tulleesta aikakoneesta: mutkikkaan näköisestä aparaatista, jonka vivuilla ja vipstaakeilla valitaan haluttu ajankohta ja huiskis! Sitten mentiin.

Niinhän se ei mene. Clegg kertoo miksi ei, mutta myös miten se todellisuudessa menisi. Aikamatkustukseen liittyy läheisesti niin Einsteinin kumpainenkin suhteellisuusteoria kuin kvanttifysiikkakin, yhtä lailla entropia kuin madonreiätkin. Tosin kaikkein yksinkertaisin keino matkata ajassa eteenpäin on sulkea silmät ja vajota unten maille.

Tuhdin tieteellinen teksti on sujuvaa ja esimerkit havainnollisia. Pitkin matkaa Clegg joutuu pakosti vähän oikomaan, koska aikamatkustuksen “todellinen tiede” ei ole ihan simppeliä. Oikominen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Clegg fuskaisi asioiden oikeellisuudessa: faktat ovat vankalla pohjalla.

Keskeinen pointti useimmissa Cleggin esittelemissä aikamatkailun vaihtoehdoissa on liike; ei pelkästään ajassa, vaan myös avaruudessa. Joko matkailija liikkuu liki valon nopeudella halki avaruuden tai keinotekoisen madonreiän toista päätä kyörätään ympäriinsä, jotta saataisiin aikaan halutun suuruinen aikaero.

Mutta – kuten Clegg useaan otteeseen muistuttaa – takarajana on aina aikakoneen valmistumisen ajankohta.

Aikamatkustuksen tutkimuksella voi olla monenlaisia motiiveja tulevaisuuden ennaltanäkemisestä äkkirikastumiseen – vaikka ainakin jälkimmäisen saattaa estää “aikapoliisi”, Time COP eli Causal Ordering Postulate.

Esimerkiksi Stephen Hawkingin mielestä toistaiseksi tuntematon luonnonlaki saattaa huolehtia siitä, että aikamatkustukseen usein liitettyjä paradokseja ei pääse syntymään.

Liikuttavin motiivi on Ronald Mallettilla, tutkijalla, joka oli kymmenvuotias hänen isänsä kuollessa vuonna 1955. Mallettin tavoitteena on rakentaa aikakone, jolla hän pääsisi ajassa taaksepäin niin kauas, että voisi puhua vielä kerran isänsä kanssa.

Laserlaitteiston vääristämä aika-avaruus voi ainakin teoriassa muodostaakin tunnelin tulevaisuuteen – mutta menneisyyteen sen avulla ei Malletkaan pääse.

Duckworth Overlook * 2012 * 978-0-7156-4518-5 * £8,99

Kirjailijan nimi
Brian Clegg
Kirjan nimi

Build Your Own Time Machine

Kategoria

Raakaa voimaa!

Otsikkokuva
Body D8

Näinä kylminä päivinä, kun haemme appelsiinejamme kaupasta ja pohdimme Suomen ulkomaankaupan sujuvuutta, kannattaa uhrata myös pieni ajatus sille, miten tavaroita tänne ja täältä pois kuljettavat laivat saadaan kulkemaan jäiden läpi.

Tästä kertoo kiinnostavasti ja napakasti loppuvuodesta 2011 julkaistu kirja Raakaa voimaa. Kuten kirjan alaotsikko sanoo, käydään opuksessa läpi suomalaisen jäänmurtamisen historia asiantuntevasti ja mukaansa tempaavasti. Kirja kertoo Tommi Anttosen ottamien tuoreiden ja jännittävien valo­kuvien sekä historiallisen kuvamateriaalin avulla suomalaisten jäänmurtajien tarinan; se esittelee voimakkaat erikois­alukset ja niihin liittyvien keksintöjen historian. Ensimmäisestä jäänmurtajasta lajinsa viimeiseen, perinteisen tyylin murtajaan Urhoon ja monitoimimurtaja Kontiosta moderniin Nordicaan jäänmurtajat ovat taistelleet äärimmäisissä olosuhteissa kiveäkin kovempaa ja arvaamatonta jäätä vastaan.

Herrat Ari Turunen ja Petja Partanen ovat molemmat toimittajia ja tuntevat tekniikan, ja heistä huokuu rakkaus asiaan. Kirjan teksti on sujuvaa ja ytimekästä, mutta samalla myös jossain määrin runollista - mikä sopii aiheeseen oikein hyvin. Raakaa voimaa on erinomaista lukemista kylmille talvipäiville, kun tekee mieli olla vain mukavasti sisällä.

Raakaa voimaa - Suomalaisen jäänmurtamisen tarina, Ari Turunen ja Petja Partanen
Kuvat: Tommi Anttonen
Atena Kustannus Oy
ISBN 9789517967624
Hinta 39,50 €
200 sivua, sidottu

Kirjailijan nimi
Ari Turunen ja Petja Partanen
Kirjan nimi

Raakaa voimaa

Kategoria