Kuu on kovasti ajankohtainen juuri nyt, paitsi juuri päättyneen Artemis 1 -lennon ja matkaan lähteneen Hakuto-R -kuulaskeutujan vuoksi, niin myös joulukuussa julkistetun, SpaceX:n ja miljardööri Yusaku Maezawan suunnitteleman Kuun kiertämiseen tähtäävän dearMoon -lennon osanottajalistan vuoksi.
Joulun aika ja Kuu sopivat yhteen myös ammoisen Apollo-ohjelman kahden tärkeän lennon vuoksi.
Apollo 8 -kuulento muistetaan paitsi siitä, että se oli ensimmäinen avaruuslento, jolla ihmiset lähtivät pois maapallon välittömästä läheisyydestä toisen taivaankappaleen luokse, niin myös lennon aikana otetusta kuuluisasta valokuvasta. Kuvassa sinivalkoinen, hauraalta lasipallolta näyttävä Maa nousee harmaan ja kuolleen Kuun horisontin päälle.
Lisäksi astronauttikolmikko Jim Lovell, Bill Anders ja Frank Borman muistetaan siitä, kuinka he herkistelivät jouluviestissään.
Ajan hengen mukaisesti se oli hyvin uskonnollissävytteinen: he lukivat jopa radiossa Raamattua ääneen sen verran paatoksellisesti, että Nasan tiedotusosasto pyysi astronautteja vähentämään tunnustuksellisuutta myöhemmillä lennoillaan.
Astronauttien jouluviestin loppu on kuitenkin niin kaunis, että se kannattaa kerrata nytkin.
”…ja lopuksi täältä Apollo 8 miehistöltä, hyvää yötä, paljon onnea, hyvää joulua ja Jumalan siunausta kaikille – teille kaikille hyvän maapallon pinnalla.”
Siunaukset sikseen, mutta joka joulunaika, kun kuuntelen etenkin tuota loppua ”Earthrise” -kuvaa katsoen, niin se saa lähes kyyneleet silmiin.
Myös lennoista viimeinen, Apollo 17, tehtiin jouluhengessä, sillä se päättyi juuri ennen joulua vuonna 1972. Gene Cernan ja Harrison Schmitt nousivat Taurus-Littrowin laaksosta 15. joulukuuta juuri puolenyön jälkeen klo 0.54 Suomen aikaa.
He saapuivat vain noin seitsemän minuutin päästä kiertoradalle Kuun ympärillä Apollo-huoltomoduulissa heitä odottaneen Ron Evansin luokse.
Viimeiset Kuun pinnalla lausutut sanat ovat komentaja Cernanin lähtölaskenta ja ”Iginition!” (sytytys!) juuri ennen kuin kuumoduuli rynnisti ylös pinnalta, mutta yleensä muistellaan enemmän Cernanin viimeisiä sanoja Kuun pinnalla viimeisen kuukävelyn päätteeksi. Hän piti pitkähkön puheen, joka päätteeksi hän toivoi ihmiskunnan palaavan Kuuhun vielä joskus.
Orionin lento 50 vuotta myöhemmin
Apollo 17 -lento päättyi 19. joulukuuta 1972, ja siitä voi puolestaan vetää suoran yhteyden tämän vuoden 2022 marraskuuhun, kun Artemis 1 -lento teki onnistuneen koelennon Orion-aluksella.
Vaikka tällä kerralla Orion-alus lensi – eurooppalaistekoisen huoltomoduulin erinomaisesti avaruuden läpi sompaanana – ilman astronautteja, on seuraavalla kerralla aluksessa mukana ihmisiä.
Artemis 1:n lento oli periaatteessa samanlainen kuin Artemis 2 tulee olemaan näillä näkymin vuonna 2024.
Kun Artemis 1 rynnisti avaruuteen marraskuun 16. päivänä, oli kyseessä uuden SLS-kantoraketin ensimmäinen lento. Apollojen Saturn V:n ja avaruussukkulan risteytykseltä näyttänyt raketti toimi moitteetta ja sinkosi Orionin eurooppalaisen huoltomoduulinsa kanssa kohti Kuuta vievälle radalle.
Ensimmäistä kertaa sitten Apollo-lentojen kuultiin lennonjohdossa maagiset kirjaimet TLI, Trans-Lunar injection, kohti Kuuta vievälle radalle aluksen sysännyt rakettimottorin poltto.
Lento oli periaatteeltaan kuin automaattisesti tehty Apollo 8 -lento, paitsi että alus ohjattiin kiertämään Kuuta radalla, minne aiotaan myöhemmin sijoittaa Kuuta kiertävä avaruusasema, Lunar Gateway. Kyseessä on vähän kuin pienikokoinen nyt Maata kiertävä Kansainvälinen avaruusasema, mistä on helppo tutkia Kuuta ja mikä sopii hyvin tukikohdaksi Kuun pinnalle tehtäville lennoille.
Artemis 1 oli nyt kuusi vuorokautta (25.–30. marraskuuta) varsin erikoisella radalla, ”kaukaisella retrogradisella kiertoradalla”, mille tuo asema tullaan rakentamaan. Kyseessä on rata, jolla alus kiertää Kuuta toiseen suuntaan kuin Kuu pyörii ja jonka etäisyys Kuun pinnasta on noin 64 300 km.
Sinne mennäkseen ja sieltä tullessaan Orion lensi Kuun ohitse Maasta katsottuna sen takapuolelta hyvin läheltä, lähimmillään vain noin 128 kilometrin päässä Kuun pinnasta. Kun alus oli Kuun kiertoradalla ja kauemmillaan maapallosta, sen etäisyys Maasta oli 432 210 km.
Takaisin Maahan alus palasi joulukuun 11. päivän, kun se molskahti laskuvarjojen hidastamana onnistuneesti Tyyneen valtamereen Meksikoon kuuluvan Kalifornian niemimaan edustalla.
Lennolla oli luonnollisesti pieniä teknisiä ongelmia, olihan kyseessä koelento, mutta sen mukana olisi oikein hyvin voinut olla kolmen astronautteja matkineen, sensoreilla täytetyn nuken sijaan ihmisastronautteja. Lennolla tulee olemaan nelihenkinen miehistö, jonka jäsenistä yksi on kanadalainen Yhdysvaltain ja Kanadan vuonna 2020 tekemän sopimuksen mukaisesti. Myöhemmillä lennoilla tulee olemaan mukana myös eurooppalaisia.
Turistit katsovat vierestä, kun ammattiastronautit tulevat Kuuhun?
Tämänhetkisen suunnitelman mukaan Artemis 2 -lento tehdään vuoden 2024 lopussa, mutta voi olla, että SpaceX:n Starship-alus tekee kiertomatkan turistien kanssa Kuun ympäri jo sitä ennen.
Japanilaisen miljardöörin Yusaku Maezawan ja SpaceX -yhtiön syksyllä 2018 julkistaman dearMoon-hankeen tarkoituksena oli lennättää Maezawa ja kahdeksanhenkinen taiteilijajoukko sekä yksi tai kaksi SpaceX:n ammattiastronauttia Kuuta katsomaan vuonna 2023, mutta koska aluksena toimiva Starship ei ole vielä tehnyt ensimmäistä koelentoaan kiertoradalle, ei kuulento jo ensi vuonna ole käytännössä mahdollinen.
Vuosi 2024 tuntuu myös todella toiveikkaalta, sillä siinä tapauksessa Starshipin lentojen pitää sujua kaikkien hyvin ja ihmisten kuljettamiseen soveltuvan version tekemisen pitää olla jo varsin pitkällä. Siitä ei ole vielä merkkejä, mutta SpaceX on tunnettu salamyhkäisyydestään.
Periaatteessa kuitenkin voi olla mahdollista, että turistit ennättävät kuumatkalle ennen ammattiastronautteja.
Maezawa valitsi lentonsa osanottajat julkisten hakemusten perusteella. He ovat yhdysvaltalainen DJ Steve Aoki, eteläkorealainen muusikko Choi Seung Hyun, tšekkiläis-nigerialainen monialataiteilija Yemi A.D., intialainen valokuvaaja Rhiannon Adam, yhdysvaltalainen somevaikuttaja Tim Dodd, brittivalokuvaaja Karim Iliya, yhdysvaltalainen elokuvaaja Brendan Hall ja intialainen näyttelijä Dev Joshi.
Se, milloin lento lopulta tapahtuu ja miten lentoa varten valmistaudutaan, jää nähtäväksi. SpaceX:n hankkeista puhuttaessa kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka heillä aikataulut ovat venyneet ja paukkuneet, yhtiö on lopulta tehnyt tähän mennessä kaikki kunnianhimoiset hankkeet, mistä se (ja Elon Musk) on puhunut.
Ja lisäksi SpaceX on suunnittelemassa (kenties jo myös tekemässä) Nasalle Starshipistä versiota, jonka avulla astronautit voivat laskeutua Kuun pinnalle. Aluksesta on siis joka tapauksessa tulossa jo ihmisten lennättämiseen ja Kuun ympäristössä toimimiseen soveltuva versio, joten lento ”vain” Kuun ympäri pitäisi olla helppo.
Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Starshipin sisällä on tilavuudeltaan noin tuhat kuutiometriä oleva paineistettu tila, jonka sisällä on yhteisiä tiloja, pieniä hyttejä, keittiö, varastotilaa sekä säteilysuoja aurinkomyrskyjen varalta.
Valkoinen jänis
Jos Maezawan kimppakyyti Kuun ympäri on vielä tulevaisuudessa, on japanilaisen ispace-yhtiön Hakuto-R -laskeutuja parhaillaan matkalla kohti Kuuta.
Hakito on japanilaisessa mytologiassa esiintyvä valkoinen jänis.
Yhtiön tarkoituksena on kuljettaa tulevaisuudessa täysin kaupallisesti rahtia Kuun pinnalle, ja tämä ensimmäinen laskeutuja testaa heidän tekniikkaansa. Mukana on nyt muun muassa arabiemiraattien tekemä pieni Rashid-kulkija.
Hakuto-R laukaistiin matkaan Falcon 9 -raketilla 11. joulukuuta ja se matkaa kohti Kuuta hitaasti varsin vähän energiaa vaativalla radalla. Näillä näkymin laskeutuja saapuu perille Atlaskraatterin luokse Kuun pohjoiselle, Maahan näkyvälle puolelle maaliskuussa 2023.
Tästä on nähtävästi alkamassa varsin kiihkeä aika Kuun tutkimuksessa ja sen monenmoisessa kaupallisessa hyödyntämisessä: viiden seuraavan vuoden aikana on Kuuhun lähdössä yli 30 luotainta ja laskeutujaa.
Tasan 50 vuotta sitten Apollo 13 -alus oli lähestymässä Maata epäonniseksi muuttuneen lennon päätteeksi. Astronautit Jim Lowell, Fred Haise ja Jack Swigert valmistautuivat laskeutumiseen kylmissään, nälissään ja epätietoisena kohtalostaan. Kolmikko laskeutui lopulta onnistuneesti eteläiselle Tyynelle valtamerelle 17. huhtikuuta 1970 klo 20:07 Suomen aikaa.
Apollo 13 -lento alkoi 11. huhtikuuta 1970, mutta erinomaisen alun jälkeen lento muuttui selviytymiskamppailuksi.
Tarkoituksena oli tehdä kolmas laskeutuminen Kuun pinnalle ja käydä tutkimassa Fra Mauron kraatterialuetta. Siellä oletetaan olevan paljon Mare Imbriumin, eli Sateiden meren aikanaan synnyttäneen törmäyksen materiaalia. Apollo 15 laskeutui lopulta alueelle, mutta Apollo 13:n miehistölle se jäi haaveeksi.
Ongelmat alkoivat klo 05:08 Suomen aikaa huhtikuun 14. päivänä 1970.
Alus oli noin 330 000 kilometrin päässä Maasta ja lentoa oli kulunut tuolloin 55 tuntia 54 minuuttia ja 53 sekuntia, kun komentomonuudin ohjaajana toiminut Jack Swigert painoi nappia. Lennonjohto oli pyytänyt häntä käynnistämään happitankin sisältöä sekoittaneen moottorin, mikä sai aikaan räjähdyksen.
Tankki räjähti ja räjähdys vaurioitti paitsi vieressä ollutta toista happitankkia, niin myös sähköä alukselle tuottaneita polttokennoja.
Lennon komentajana toiminut Jim Lowell sanoi kuuluisat sanansa "Houston, meillä on ongelma" noin kaksi minuuttia räjähdyksen jälkeen, kun kojelaudassa varoitusvalot vilkkuivat punaista ja mittarit näyttivät sähköntuotannon hiipuvan. Pian selvisi, että happea suihkusi avaruuteen, eikä vuotoa saatu loppumaan.
Alus oli tuhoon tuomittu – paitsi että neuvokkaasti miehistö onnistui sammuttamaan komentomoduulin ennen sen akkujen hiipumista, käyttämään kuualusta ratamanöveereihin ja hengissä pysymiseen aina siihen saakka, kun kolmikko palasi jälleen Maan luokse.
Apollo 13 on onnekkain epäonnistuminen avaruuslentojen historiassa. Vaikka kolmikko ei päässyt laskeutumaan Kuuhun, on lennosta tullut legendaarinen myös siksi, että se opetti paljon. Tai ennemminkin vahvisti muutamia jo aikaisemmin opittuja asioita erittäin hyvin.
Apollo 13 -astronautit (vasemmalta oikealle) Fred Haise, Jack Swigert ja Jim Lowell.
-
Mitä lennosta opittiin – vai opittiinko mitään?
Ensinnäkin Apollo 13 oli jälleen yksi osoitus siitä, että pienetkin, epäolennaisilta vaikuttavat sattumukset avaruusaluksen rakentamisessa saattavat muodostua suuriksi ongelmiksi myöhemmin.
Räjähtänyt happitankki oli tarkoitus laittaa alun perin Apollo 10 -lennolla käytettyyn huoltomoduuliin, mutta koska siihen haluttiin tehdä muutoksia, laitettiin Apollo 10 -lennolle uudempi tankki ja tämä vanhempi jätettiin pois.
Tankkien sisällä oli pieniä sekoittimia, joiden avulla lennon aikana aina silloin tällöin tankin sisällä olevaa happea hieman hämmennettiin, ettei siihen tullut klönttejä. Näiden sekoittimien kytkimet haluttiin vaihtaa toisiin.
Töiden yhteydessä tankki pääsi vahingossa putoamaan noin viiden sentin korkeudelta lattialle. Tukevatekoiseen tankkiin ei tullut vaurioita, mutta nähtävästi sen sisällä olleiden sähköjohtojen eristeet liikkuivat sen verran, että johdot jäivät paljaaksi.
Testeissä tätä ei havaittu, etenkin kun happitankin testaus tehtiin hieman eri tavalla kuin olisi pitänyt, joten kun Sweigert kytki lennolla sekoittajan päälle, tuli johtoihin oikosulku ja puhdasta happea sisältäneessä tankissa tapahtui saman tien räjähdys. Ja niin edelleen.
Eli tässä opetus oli lähinnä taas kerran kuistutus siitä, että kriittiset osat pitää testata todella huolellisesti, eikä proseduureista saa poiketa.
Seymour "Sy" Liebergot oli lennonjohdossa henkilö, joka pyysi miehistöä sekoittamaan happitankkia. Tämä sai aikaan oikosulun tankissa ja räjähdyksen. Kuvassa Sy on juuri ennen tapahtumia, täysin tietämättömänä rikkoutuneesta sähköjohdon eristeestä. Oikealla on kuva huoltomoduulista, joka irrotettiin ennen laskeutumista. Suuri osa sen kyljestä on räjähtänyt irti.
-
Toinen asia on toistaalta juuri proseduureista poikkeaminen. Jokainen Apollo-lento oli tarkkaan suunniteltu etukäteen, ja niin astronautit kuin lennonjohtokin olivat opetelleet käytännössä ulkoa mitä milloinkin pitää tehdä. Lisäksi he olivat käyneet läpi suuren määrän erilaisia vaaratilanteita ja kaikenlaisia vikoja, jotka voisivat tulla lennon aikana vastaan.
Itse asiassa suurin osa astronauttien koulutuksesta oli ja on edelleenkin juuri tätä: erilaisiin poikkeustilanteisiin varautumista.
Apollo 13:n onnettomuus oli kuitenkin sellainen, että kukaan ei ollut sitä harjoitellut.
Suuri osa räjähdyksen johdosta tulleista vioista ja vikaketjuista oli myös sellaisia, että joko niitä ei osattu ajatellakaan tai niitä ei vain pidetty todennäköisinä. Lennon jälkeen myös epätodennäköisempiä tapauksia alettiin harjoitella.
Tähän liittyy myös se, mitä tapahtui lennonjohdossa. Avaruuslentojen lennonjohdossa suhtaudutaan erittäin nihkeästi hätätilanteessa tehtyihin pikaisiin päätöksiin. Päälennonjohtaja Gene Krantz painottikin heti tapahtumien alkaessa, että "ei tehdä tätä yhtään pahemmaksi arvailemalla". Päätösten täytyy perustua faktoihin.
Mutta kun niitä ei ollut tai tiedot olivat ristiriistaisia, piti päätellä ja improvisoida. Tässä Apollo 13 -lennolla onnistuttiin erinomaisesti, ja etenkin lennonjohdon toiminta on edelleen erinomaisen hyvä esimerkki siitä, miten pitää toimia kriittisessä tilanteessa. Pitää osata priorisoida asioita, viestiä ongelmista ja ratkaisuista selvästi, sekä arvioida koko ajan sitä, miten päätökset vaikuttavat myöhemmin lennolla.
Tästä hyvä esimerkki oli komentomoduulin akkujen käyttö: niitä piti käyttää vähän aikaa lennon alussa, mutta onneksi lennonjohdossa tajuttiin ajoissa, että akkuja tarvittaisiin myöhemmin laskeutumisen aikana. Pieni ratkaisu heti onnettomuuden tapahduttua pelasti osaltaan miehistön.
Fred Haise kertoi myöhemmin myös yhden, yllättävän opetuksen: pidä aina kynä ja tyhjää paperia lähelläsi.
Astronauteilla oli mukanaan paljon paperia, mutta ne olivat täynnä muistiinpanoja, tarkastuslistoja, karttoja tai muuta materiaalia – tyhjää paperia ei ollut juuri lainkaan, ja siksi he joutuivat kirjoittamaan muistiin lennonjohdosta tulleita ohjeita ja numeroita paperien tyhjiin kohtiin ja reunoihin.
Etenkin laskeutumista valmistellessa, miehistön jo ollessa väsynyt ja viluissaan, oli tärkeää kirjata yksinkertaisetkin asiat ylös.
Paperi alkoi olla jopa niin lopussa, että viime vaiheissa miehet kirjoittivat paksummalla kynällä aikaisempien, lyijykynällä tehtyjen muistiinpanojen päälle.
(Juttu on tehty yhteistyössä Tiedekeskus Tietomaan kanssa)
Jos haluat päästä hyvin Apollo 13 -lennon tunnelmaan mukaan, kuuntele BBC:n aivan erinomainen podcast-sarja 13 minutes to the Moon.
Ensi vuonna juuri näinä päivinä muistellaan todella voimakkaasti Apollo 11 -lentoa, sillä tuo ensimmäinen laskeutuminen Kuun pinnalle tapahtui vuonna 1969, eli 49 vuotta sitten. Ensi vuonna tapauksesta tulee kuluneeksi siis 50 vuotta, joskin tuota saavutusta kannattaa muistella nytkin.
Apollo 11 lähti matkaan 16. heinäkuuta 1969 Cape Kennedystä ja alus saapui kolme astronauttia mukanaan Kuun kiertoradalle 19. heinäkuuta klo 19.21 Suomen aikaa.
Seuraavana päivänä illalla klo 22.18 Suomen aikaa kuumoduuli Eagle laskeutui Kuun pinnalle. Sen kyydissä olivat astronautit Neil Armstrong ja Edwin Aldrin, joiden laskeutuminen kiertoradalta alas oli jo sinällään suuri seikkailu.
Tämä mainio video näyttää koko laskeutumisen aina siitä alkaen, kun kuumodulin rakettimoottori käynnistyi aina siihen saakka, kun alus oli tukevasti Kuun pinnalla. Videon mukana voi melkeinpä kokea olevansa mukana laskeutumisessa ja joka tapauksessa se näyttää, miten hienosti kaksikko suoriutui vaativasta tehtävästään.
Kuukävely oli kuitenkin lennon kohokohta; alla on Nasan siitä tekemä kooste.
Alla olevien linkkien avulla voi heittäytyä vieläkin paremmin Apollojen aikaan – aikaan, jolloin avaruuslennot olivat vielä seikkailuita!
Tuore tutkimus osoittaa, että astronautit muuttivat havaittavasti Kuussa ympäristöä jonka olosuhteita mittasivat. Tapaus muistuttaa myös siitä, kuinka tärkeää kerätyn aineiston tallentaminen myöhempää käyttöä varten on.
Kuussa 1970-luvulla käyneet astronautit asensivat laskeutumispaikkojensa lähelle lämpötila-antureita. Niitä jätettiin paitsi pinnalle, myös kairattiin pinnan alle.
Antureiden avulla haluttiin selvittää, millainen on Kuun sisäosista tuleva lämpövuo. Oli vielä epäselvää, onko Kuun ydin täysin jäähtynyt, vai yhä kuuma, kuten Maalla. (Nykyisin tiedetään, että ydin on ainakin osittain sula, ja siellä vallitsee 1000 - 2000 asteen lämpötila.)
Anturit toimivat vuosikausia kahdella laskeutumispaikalla: Apollo 15 heinäkuusta 1971 tammikuuhun 1977, ja Apollo 17 joulukuusta 1972 syyskuuhun 1977.
Yllättävin havainto kuitenkin oli, että pinnan alle sijoitetut anturit vaikuttivat vuosien varrella lämpenevän 1-2 asteella. Mittaukset tehtiin niin syvällä, ettei Kuun vuorokauden vaikutus enää siellä näy. Pinnalla ei muutosta rekisteröity.
Ilmiön syystä on käyty juupas-eipäs -keskustelua lähes 50 vuoden ajan. Kukaan ei kuitenkaanmolebaiemmin onnistunut selittämään asiaa tyhjentävästi. Kuuta ulkoa lämmittävä Auringon säteily ei ainakaan ollut muuttunut. Syy oli joko astronauttien toiminnassa, ehkä antureissa tai niiden asennuksessa, tai kenties Kuun radan muutoksissa. Myös Maasta tulevan "ylimääräisen" säteilyn uumoiltiin selittävän havainnot.
Lisäongelman aiheutti sekin, ettei kaikki mittausaineisto ollut enää tallella. Raakadata oli alunperin tallennettu Houstonissa magneettinauhoille, jotka luovutettiin tutkijoille analysoitavaksi ja arkistoitavaksi. Mutta mittausten loputtua oli tutkimusdataa kuitenkin talletettu vain vuoteen 1974 asti. Kolme - kenties ratkaisevaa - vuotta uupui.
Apollo 15:n ja 17:n mittauspaikat. (Nasa)
Hypätään nykyaikaan. Mysteeriä alettin ratkoa perinpohjin uudelleen Houstonin Lunar and Planetary Institutessa, joka perustettiin juuri kuulentojen tieteelliseksi tukiasemaksi. Lopulta vuonna 2010 tutkijat kaikeksi onneksi löysivat NASAn teknisen tiimin rutiininomaisesti tallentamat, ilmeisesti aiemmin unohtuneet "ylimääräiset" varastokopiot toisesta arkistosta. Ja niiden joukosta löytyi satoja logeja, jotka kattoivat lämpötila-antureidenkin tiedot. Mukaanlukien kadonneen loppujakson. Vanhojen nauhojen entisöinti alkoi, ja kesti analysoinnin kera yhteensä kahdeksan vuotta.
Lopulta selvisi, että lämpötilan nousu todella jatkui läpi koko mittausjakson. Mikä mielenkiintoisinta, muutos oli suurinta lähempänä pintaa, ja lämpötilagradientti pieneni ajan mittaan.
Ilmiön syy näkyy selvästi luotainten ottamissa kuvissa, kuten alla, kun sitä osaa etsiä. Maasto on nimittäin poikkeuksetta ympäristöä tummempaa siellä, missä on kävelty tai ajettu kuuautolla. Näissä kohdissa pinta myös imee hieman enemmän Auringosta tulevaa säteilyä.
LRO-luotaimen ottama kuva Apollo 17:n laskeutimispaikasta. (NASA)
Yksinkertainen malli riitti selittämään, että pinnan muutokset olivat syynä tutkijoita askarruttaneeseen lämpötilan nousuun metrin syvyydellä pinnan alla. Asentaessaan mittalaitteita astronautit olivat onnistuneet muuttamaan miljoonia vuosia tasapainossa ollutta pintamateriaa niin, että se havaittiin - jopa tuon ajan tekniikalla.
Tutkimus julkaistaan piakkoin JGR Planets -julkaisusarjassa.
Kyseessä on oiva esimerkki siitä, kuinka helposti havainnointi lähes aina vaikuttaa mittaukseen. Yleensä vaikutus on häviävän pieni, mutta tällä kertaa se oli havaittava ja päänvaivaa aiheuttava. (Ilmiö on kuitenkin hieman erilainen kuin kvanttimaailmassa vallitseva epätarkkuusperiaate.)
Löytö auttaa myös muiden, jo tehtyjen mittausten tulkinnassa, ja antaa vihiä kuinka tulevia kuututkimuksia kannattaa (tai ei kannata) toteuttaa.
Uutiset kertovat, että Apollo 17 -lennon komentaja, kuuastronautti Eugene Cernan on kuollut 82 vuoden ikäisenä. Hän oli toistaiseksi viimeinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen.
Viime vuosina on ilmestynyt yhä uusia Apollo-aikojen muistelukirjoja ja -elokuvia, ja yhä edelleen Nasan vierailijakeskuksissa näytetään vanhoja Apollo-lentojen filmejä ja niistä tehtyjä uusia, mahtipontisia elokuvia ikään kuin mitään muuta jännää ei kuulentojen jälkeen olisi tapahtunut.
Vaikka paljon kiinnostavaa on tapahtunut, on tässä vinha perä: mitään yhtä jännää ei avaruudessa ole tapahtunut sen jälkeen, kun astronautit jättivät Kuun taakseen. Miehitetyt lennot toisen taivaankappaleen pinnalle olivat jotain erikoista – niissä oli tutkimusmatkailua, seikkailua ja jännitystä enemmän kuin parhaimmassakaan elokuvassa.
Yksi syy viime vuosien Apollo-muisteluihin on ollut myös se, että tuon ajan astronautit alkavat olla aika vanhoja. He haluavat kertoa tarinaansa, ja myös heitä halutaan kuunnella.
Cernanin jälkeen heitä on elossa enää kuusi.
Osalla heistä tarinassa on voimakas vanhan haikailun sivumaku, jota säestää konservatiivismachoileva sotilaslentäjänuotti, mutta silti tarinoiden ydin on yhä edelleen parasta mahdollista viihdettä. Ja sillä on historiallinen sekä opetuksellinen juonteensakin.
Eugene "Gene" Carnan oli eräs kiinnostavimmista astronauteista. Paitsi että hänellä oli kunnioitettava kokemus pioneeriajan avaruuslennoista, oli hän myös viimeisenä jalkansa Kuun pintaan painanut ihminen. Neil Armstrongin, ensimmäisen ihmisen Kuussa, muistavat kaikki, mutta harva muistaa Gene Cernanin.
Hän otti viimeiset askeleensa Kuun pinnalla keskiviikkona 13. joulukuuta 1972, nousi portaita pitkin kuuhunlaskeutumismoduulinsa Challengerin sisälle ja sulki sen luukun. Muutamaa tuntia myöhemmin Cernan ja astronauttikumppaninsa, geologi Harrison Schmitt nousivat takaisin avaruuteen, telakoituivat Kuuta kiertäneeseen komentomoduliin ja palasivat siellä heitä odottaneen Ron Evansin kanssa takaisin Maahan.
Kuu oli jälleen autio ja tyhjä, kuten se oli ollut miljoonien vuosien ajan ennen Neil Armstrongin legendaarista harppausta vain noin kolme ja puoli vuotta aikaisemmin. Eikä heidän jälkeensä Kuussa ole kukaan käynyt.
Cernan kuumoduulin sisällä.
Cernan kirjoitti vuonna 1999 yhdessä The New York Timesin toimittajan Don Davisin kirjan astronauttiurastaan ja muisteli siinä paitsi Apollo-ohjelmaa, niin myös aikaisempia avaruusseikkailuitaan.
Kokemustahan hänellä oli vaikka muille jakaa.
Chicagossa 14. maaliskuuta vuonna 1934 syntynyt Cernan opiskeli ensin sähköinsinööriksi Purduen yliopistossa ja hakeutui sitten Yhdysvaltain merijalkaväen yliopistoon, missä hän jatkoi opintojaan lentokonetekniikan alalla. Hänestä tuli koelentäjä, mutta hän vaihtoi uransa varsin nopeasti avaruuslentämisen puolelle, sillä hän haki mukaan Nasan astronauttiryhmään lähes saman tien: hänet otettiin mukaan Nasan kolmannessa astronauttivalinnassa lokakuussa 1963.
Tuolloin tulossa ollut avaruusalus oli kaksipaikkainen Gemini, jolla Nasa harjoitteli lentämistä avaruudessa sekä testasi myöhemmin kuulennoilla (ja muuallakin) tarvittuja tekniikoita. Cernan toimi ensin Gemini 6 -lennon varamiehenä yhdessä Thomas Staffordin kanssa, ja sen jälkeen kaksikko lensi yhdessä kolmepäiväisen Gemini 9 -lennon kesäkuussa 1966.
Lento oli hyvin tärkeä, sillä sen aikana harjoiteltiin kolmasti telakoitumista toiseen alukseen, kohteeksi varta vasten lähetettyyn Agena-alukseen. Lisäksi Cernan teki avaruuskävelyn – järjestyksessään vasta toisen Nasan astronautin tekemän sellaisen.
Tämän jälkeen Cernan toimi Gemini 12 -lennon varamiehistössä, ja edelleen Apollo 7 -lennon varamiehenä yhdessä Staffordin ja John Youngin kanssa.
Apollo-lennoilla olleen miehistökierron mukaisesti he olivat Apollo 10 -lennon päämiehistönä, joten heidän tehtäväkseen tuli testata Apollo-alusta ja kuumodulia Kuun kiertoradalla keväällä 1969. Kolmikko siis teki kuuhunlaskeutumisen, paitsi että he eivät laskeutuneet Kuuhun. Komentaja Stafford ja kuumoduulin ohjaajana toiminut Cernan lensivät Tenavien Ressun mukaan nimetyllä kuualuksellaan samaa reittiä kuin Armstrong ja Edwin Aldrin kaksi kuukautta myöhemmin.
Tämän kuukeikan jälkeen Cernan oli mukana Apollo 14 -lennon varamiehistössä komentajana, kunnes hänen vuoronsa oli toimia viimeisen Apollo-lennon komentajana vuonna 1973. Apollo-ohjelma lopetettiin kesken kaiken, ja pitkään oli myös vaarana, että Apollo 17 -lentokin olisi jätetty tekemättä, Lentoja oli suunniteltu Apollo 20:een saakka; ohjelman loppu ei ollut polittisesti kaunis, mutta kunniakas, sillä mukana viimein oli myös geologi.
Sanotaankin, että Apollo 17 oli tieteellisesti yhtä arvokas kuin kaikki muut Apollo-lennot yhteensä.
Apollojen jälkeen Cernan osallistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liennytyshengessä tehdyn Apollo-Sojuz -lennon järjestelyihin. Hän jäi eläkkeelle Nasasta kesällä 1976, mutta jatkoi työtä avaruusalalla kaupallisten yhtiöiden palveluksessa sekä kommentoi sukkulalentoja televisiossa.
Cernanin kirja kertoo tästä kaikesta loogisesti ja järjestelmällisesti, ilman hehkuttelua, mutta selvästi omalla äänellä. Kirjaa lukiessa voi siis tuntea olevansa Cernanin mukana niin avaruudessa kuin byrokratian rattaissa Maan päällä.
Kirjan lisäksi kannattaa muistaa Cernanista kertova elokuva Last Man on the Moon, joka valmistui vuonna 2014. Kyseesä on dokumentti, jonka päähenkilönä Cernan on; hän kertoo tarinansa ja visioi avaruuslentojen tulevaisuutta. Elokuva on katsottavissa ainakin Netflixissä.
Tiedetuubi suosittelee niin kirjaa kuin elokuvaakin!
Cernan on ohjaimissa tässä ikonisessa kuuautokuvassa.
Tänään 45 vuotta sitten Apollo 15 -lennon kuumoduuli Falcon laskeutui Kuun pinnalle, Hadleyn rilliksi . Sen mukana olivat astronautit David Scott ja Al Worden, ja lennon kolmas astronautti, James Irwin, jäi kiertämään komentomoduuli Endeavourissa.
Kyseessä oli neljäs laskeutuminen Kuuhun ja kaikkiaan yhdeksäs miehitetty Apollo-lento. Lento oli ensimmäinen Apollo-ohjelman viimeisistä, aiempaa tehokkaammista ja paremmin varustetuista lennoista, sillä mukana kuuastronauteilla oli sähköauto, jolla he saattoivat huristaa ympäriinsä paremmin kuin vain kuupuvussa saapastellen. Apollo 15:n kuuautolla ajettiin yli 27 kilometriä.
Myös laskeutumispaikka oli aiempia haastavampi: Hadleyn–Apenniinien vuoristoalueella oleva niin sanottu rilli, selvästi muusta pinnasta poikkeava, halkeamia sisältävä alue.
Oheinen video näyttää nopeutettuna mitä kaikkea lennon aikana tapahtui, ja alla on linkkejä videoihin, joilla kerrotaan enemmän lennosta. Jos aikaa riittää, niin TV-lähetysten koosteet ovat komeaa katsottavaa.
Apollo 15 laukaistiin matkaan 26. heinäkuuta 1971 ja Scott sekä Worden laskeutuivat kuuhun 30. heinäkuuta puoliltaöin Suomen aikaa 22.16.29 UTC). Kolmikko palasi Maahan 7. elokuuta, joten lento kesti kaikkiaan 12 päivää. Tarkalleen ottaen lennon pituus oli 12 päivää, 7 tuntia, 11 minuuttia ja 53 sekuntia, ja tästä Kuun pinnalla vietettyä aikaa oli 66 tuntia, 54 minuuttia ja 53,9 sekuntia.
Juuri nyt 47 vuotta sitten Apollo 11 kiisi kolme astronautti mukanaan kohti Kuuta. Lentoa voi seurata nyt reaaliajassa twitterissä mainiolla @ReliveApollo11 -tilillä, mutta paremmin ja konkreettisemmin Apollo-aikaan pääsee tutustumaan Yhdysvaltain lukuisissa avaruuslentoja esittelevissä museoissa. Niistä parhaat on tänään museosarjan esittelyssä.
Kansainvälinen avaruusasema on kiinnostava ja tärkeä osa avaruuslentoja, ja sen merkitys on ennen kaikkea se, että sen asioista avaruudessa elämisestä ja työskentelemisestä on tullut rutiinia.
Rutiini ja arkipäiväisyys ei kuitenkaan ole kaikkein koukuttavimpia aiheita avaruuslentoja suurelle yleisölle esiteltäessä, joten ei ole mikään ihme, että Yhdysvaltain suuret avaruuslentokeskukset keskittyvät historiaan: Apollo-lentoja jaksetaan esitellä joka kantilta ja avaruussukkuloistakin otetaan kaikki irti – etenkin niiden hohdokkaimmista lennoista, kuten Hubble-avaruusteleskoopin huoltolennoista.
Kenties paras ja ennen kaikkea upein paikka Apollojen sekä sukkuloiden aikaan tutustumiseen on Floridassa, Cape Kennedyn vieressä sijaitseva Kennedyn avaruuskeskuksen vierailijakompleksi. Kirjoitimme tästä pari vuotta sitten tässä jutussa.
Keskuksessa on huikea kokoelma raketteja ja avaruusaluksia (kuten avaruussukkula Atlantis), erilaisia esineitä ja interaktiivisia näyttelykohteita, ja mikä parasta, sieltä pääsee käymään varsinaisen avaruuskeskuksen puolella. Siellä on esillä puolestaan oikea Saturnus 5 -kantoraketti ja lisäksi siellä voi ihailla jättimäistä VAB-rakennusta sekä laukaisualustoja.
Kiertoajeluilla pääsee myös käymään Cape Canaveralin puolella paikoissa, mistä Yhdysvaltain miehitetyt avaruuslennot tehtiin ennen Kennedyn avaruuskeskuksen rakentamista. Canaveralin puolella on myös oma museonsa, USAn ilmavoimien avaruusmuseo, minne voi mennä erikseenkin ja mistä pääsee katsomaan sen puolen historiaa. Tästäkin museosta kerrottiin USAn avaruuskeskusten avaruusmuseojutussa.
Tuossa jutussa esiteltiin samoin Houstonin avaruuskeskuksen vieressä oleva yleisökeskus, missä on esillä samoin Saturnus 5 sekä koko joukko muita raketteja. Houstonissa pääsee myös käymään historialliseksi muistomerkiksi muutetussa Apollo-ajan lennonjohtokeskuksessa sekä kiertämään muutenkin miehitettyjen avaruuslentojen keskusta.
Paras paikka kaikkeen (amerikkalaiseen) avaruushistoriaa tutustumiseen on kuitenkin USAn pääkaupunki Washington. Siellä sijaitsee Kansallinen ilmailu- ja avaruusmuseo, joka on osa Smithsonian-museorypästä.
Museon päärakennus on aivan kaupungin keskustassa olevan Mall -puiston vieressä, ja sen läpi käymiseen kannattaa varata yksi päivä, jos sen tarjontaan haluaa tutustua vähänkin seikkaperäisemmin. Museossa on myös usein vierailijoita, kuten astronautteja, ja ennen museokäyntiä kannattaakin tarkastaa mitä on tarjolla ja milloin.
Kirjoitimme museosta pari vuotta sitten omassa jutussaan, ja siinä kerrotaan myös museon toisesta rakennuksesta, lähellä Washingtonin Dullesin lentoasemaa olevasta vain lentokoneille ja avaruuslaitteille omistetusta Udvar-Hazy -keskuksesta. Sitä varten kannattaa varata kokonaan toinen päivä, sillä esillä on hyvin paljon kaikenlaista kiinnostavaa.
Näyttelyn helmi on avaruussukkula Discovery, joka tuotiin museoon sukkuloiden jäätyä eläkkeelle. Sitä voi kierrellä lähes kosketusetäisyydellä.
Jokaisen NASAn tutkimuskeskuksen vieressä on myös enemmän tai vähemmän suuri yleisökeskus, missä esitellään etenkin kyseisessä keskuksessa tehtävää työtä. Alla on listaus näistä keskuksista, ja jos joku niistä sattuu matkan varrelle, niin niissä kannattaa ehdottomasti poiketa.
Clevelandissa vierailijakeskus on yhdistetty paikallisen tiedekeskuksen kanssa, ja vaikka siellä avaruusosasto ei ole kovin suuri, on se kenties paras paikka päästä tutustumaan Apollo-kapseliin hyvin läheltä – sisälle ei voi mennä, mutta sisälle pääsee kurkistamaan.
Tämän jutun otsikkokuvassa on täma Clevelandin kapseli, joka oli toiseksi viimeinen avaruudessa ollut Apollo: alusta käytettiin Skylab-avaruusasemalle menemiseen ja sieltä palaamiseen vuonna 1973 Skylab 3 -lennolla.
Muut Apollo-kapselit ovat esillä näissä museoissa:
Apollo 6
Fernbank Science Center, Atlanta, Georgia
Apollo 7
Frontiers of Flight Museum, Dallas, Texas
Apollo 8
Chicago Museum of Science and Industry, Chicago, Illinois
Apollo 9
San Diego Air and Space Museum, San Diego, California
Apollo 10
Science Museum, London, England
Apollo 11
The National Air and Space Museum, Washington, D.C.
Apollo 12
Virginia Air and Space Center, Hampton, Virginia
Apollo 13
Kansas Cosmosphere and Space Center, Hutchinson, Kansas
Apollo 14
Visitor's Center, Kennedy Space Center, Florida
Apollo 15
USAF Museum, Wright-Patterson Air Force Base, Dayton, Ohio
Apollo 16
U.S. Space and Rocket Center, Huntsville, Alabama
Apollo 17
NASA Johnson Space Center, Houston, Texas
Apollo-Soyuz
California Science Center, Los Angeles, California
Järistyttävä uusvanha filmi julkaistu: kuuraketin lentoonlähtö aivan vierestä nähtynä
Viime aikoina on puhuttu paljon Apollo 10 -lennon miehistön "kuulemasta musiikista" ja siitä, miten NASA on pimittänyt vanhoja Apollo-aikaisia tietojaan.
Se, että materiaali ei ole ollut netissä, ei tarkoita tiedon pimittämistä: esimerkiksi Apollo 10 -lennon nauhat ovat olleet halukkaiden kuunneltavissa 1970-luvun alusta alkaen.
Samaan tapaan NASA:lla on ollut esillä paljon muuta jännittävää kuulentoihin liittyvää materiaalia, kuten esimerkiksi tämä video, jonka avaruuslentoharrastaja Mark Grey on laittanut nettiin.
Video on suurnopeusfilmi kuvattuna Kennedyn avaruuskeskuksen laukaisualustan reunassa olleella kameralla. Kamera oli paksun lasilevyn takana tukevassa metallilaatikossa, joten Saturnus 5 -kantoraketin viiden moottorin liekit eivät sitä vaurioittaneet.
Sen sijaan kamera näyttää hyvin, miten liekit nuolevat laukaisualustaa, sen rakenteita ja liittimiä, joiden kautta raketti oli kiinni alustassa ennen laukaisua. Alusta suorastaan palaa, tosin osittain siksi, että osa materiaalista oli tarkoituksella tehty esimerkiksi puusta, jotta ne palaessaan suojaisivat laukaisualustan metalliosia.
Kamera otti 500 kuvaa sekunnissa, joten kahdeksan minuuttia kestävä filmi kutistuisi 30 sekunniksi normaalinopeudella näytettynä.
Videolla on mukana erinomainen selitys, joka kertoo paitsi laukaisualustan materiaaleista, niin myös siitä, miksi rakettimoottorien liekit ja pakokaasut käyttäytyvät kuten ne käyttäytyvät.
Kuuta hyvin tarkasti kuvaava NASAn Lunar Reconnaissance Orbiter -luotain, eli tuttavallisesti LRO, on saanut nyt kiikariinsa kaikki miehitettyjen Apollo-kuulentojen laskeutumispaikat Kuun pinnalla.
LRO on ottanut kuvia näistä kaikista kuudesta paikasta vain noin 50 kilometrin korkeudesta, joten tarkkuus on niin hyvä, että kuvissa näkyvät pienetkin yksityiskohdat harmaalla pinnalla.
Kuvia on otettu itse asiassa jo varsin runsaasti eri valaistusolosuhteissa, mutta nyt niistä on julkistettu parhaat otokset siten, että niihin on merkitty kunkin laskeutumispaikan erityispiirteitä. Astronauttien kertomusten ja kuvien perusteella toki on tiedetty varsin hyvin millaiseen kuntoon kukin laskeutumispaikka jäi ja missäpäin sitä tutkimuslaitteet, kuuautot, laskeutujan alaosa ja muut pinnalle jääneet tavarat ovat. Kuvat auttavat kuitenkin jäljittämään nyt tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin laskeutumispaikat.
Tarkat tiedot näistä paikoista ja kuvista on Apollo Landing Sites Revisited -sivulla, mutta alla on kuva jokaisesta paikasta vielä pienen selityksen kera:
Apollo 11 laskeutui Kuuhun Rauhallisuuden mereen (Mare Tranquillitatis) 20. heinäkuuta 1969. Alue oli hyvin tasainen, ja vaikka se valittiin ensimmäisen laskeutumisen kohteeksi siksi, että se oli "helppo paikka laskeutua", oli Neil Armstrongilla vaikeuksia saada laskeutumisalus pinnalle ennen kuin sen polttoaine loppui. Mukana pinnalla oli myös Edwin "Buzz" Aldrin ja Kuuta kiersi kolmantena Michael Collins.
Kuvassa LM on kuumodulin alaosa (Lunar Module), PSEP on tutkimuslaitepaketti (Apollo Lunar Surface Experiments Package) ja LRRR sen ydinparisto.
Apollo 12 laskeutui Kuuhun Myrskyjen mereen (Oceanus Procellarum) 19. marraskuuta 1969, eli vain neljä kuukautta Apollo 11:n jälkeen. Laskeutumispaikka oli vain hieman Kopernikus-kraatterin eteläpuolella kävelymatkan päässä Surveyor 3 -luotaimesta, joten Charles “Pete” Conrad ja Alan Bean saapastelivat sitäkin tutkimaan. Kolmantena oli Richard Gordon Kuuta kiertämässä. Laskeutumismoduulin nimi oli Intrepid, joka on merkitty kuvaan. PLSS on kuupuvun selkäpakkaus ja HGA suurtehoantenni.
Seuraavan vuoden helmikuussa, epäonnisen Apollo 13:n jälkeen, Apollo 14 laskeutui onnistuneesti Fra Mauron ylängölle. Se, mitä kuvassa ei näy, on eräs lennon mieleenpainuvimmista näyistä: Alan Shepard löi Kuun pinnalla golf-palloa rakentamallaan hätpikaa tekemällään mailalla. Hänen kanssaan Kuussa oli Edgar Mitchell ja Stuart Roosa toimi komentomoduulin pilottina. Kuvan leveys on noin 500 metriä.
Apollo 15 -lennolla heinäkuun 1971 lopussa oli mukana ensimmäisen kerran kuuauto (kuvassa merkitty LRV, Lunar Roving Vehicle), ja siksi lennon komentajana toiminut David Scott ja kuumoduulin pilotti James Irwin kykenivät kulkemaa nyt varsin laajalti Sateiden meressä (Mare Imbrium) olevan Hadleyn rillin luona. Tällä kerralla komentomoduulissa Kuuta kiersi Alfred Worden.
Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle huhtikuussa 1972. John Young ja Charles Duke tutkivat ympäristöä paitsi kävellen välillä jyrkälläkin kraatterireunalla, niin myös jälleen kuuautolla. Ajomatkaa sen mittariin kertyi yli 26 km, eli muutama sata metriä vähemmän kuin Apollo 15-astronauteilla. Komentomoduulin pilottina toimi Ken Mattingly.
Apollo 17 oli toistaiseksi viimeinen kerta, kun ihminen on ollut Kuun pinnalla. Laskeutuminen tapahtui joulukuussa 1972 Taurus-Littrow -laaksoon ja kyseessä oli tieteellisesti merkittävin Apollo-lento: syynä tähän oli se, että lennon komentajalla Gene Cernanilla oli Kuun pinnalla mukanaan geologi Harrison Schmitt. Kaksikko huristeli kuuautollaan yli 35 km ja sen renkaanjäljet näkyvät hyvin yllä olevassa kuvassa. Komentomoduulissa oli Ron Evans.
Kuumodulin nimi oli Challenger ja Rudolph sekä Poppie ovat kraattereille annettuja nimiä.
Kuu on kuollut taivaankappale, siitä ei ole epäilystäkään. Siitä huolimatta Apollo-kuulennoilta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa tuoduista näytteistä löytyi orgaanista ainetta, jopa aminohappoja. Ja aminohapot ovat proteiinien, elämän kannalta keskeisten molekyylien, rakennuspalikoita.
Aminohappoja ei ole kuunäytteissä paljon, mutta vähäinenkin määrä on visainen arvoitus. Vuosien mittaan tutkijat ovat pohtineet erilaisia vaihtoehtoja sen ratkaisuksi.
Yksinkertaisin selitys on, että aminohapot ovat päätyneet Kuuhun sinne laskeutuneiden alusten mukana tai näytteet ovat "saastuneet", kun ne on tuotu Maahan.
Toinen mahdollisuus on, että kuumoduulien rakettimoottoreiden palokaasuissa esiintyvä syaanivety on muodostanut mutkikkaampia yhdisteitä, esimerkiksi juuri aminohappoja, kun näytteitä on tutkittu laboratorioissa.
Kolmas lähde aminohappoja muodostaville alkuaineille on aurinkotuuli. Sen mukana Kuun pinnalle kertyy vetyä, hiiltä ja typpeä, joista saattaa muodostua aminohappoja otollisissa laboratorio-olosuhteissa.
Viimeinen varteenotettava vaihtoehto on aminohappojen kulkeutuminen Kuuhun meteoroidien mukana. Asteroidien sisuksissa tapahtuu kemiallisia reaktioita, joissa voi muodostua myös aminohappoja. Niitä tiedetään tulevan Maahan asteroidien keskinäisissä törmäyksissä pirstoutuneiden kivenkappaleiden mukana, joten niitä päätyy väistämättä myös Kuun pinnalle.
Jamie Elsilan johtama tutkijaryhmä analysoi seitsemän näytettä, joita on säilytetty Apollo-lennoista lähtien NASAn arkistossa. Niistä kaikista löytyi aminohappoja, joskin hyvin pieninä, 105–1910 miljardisosan pitoisuuksina.
"1970-luvun tutkijat esittivät oikeita kysymyksiä ja yrittivät tosissaan löytää niihin vastauksia, mutta silloisten tutkimusmenetelmien rajat tulivat vastaan", selittää Elsila. Nykyisten laitteiden tarkkuus riittää aminohappomolekyylien isotooppikoostumuksen määrittämiseen, mikä puolestaan mahdollisti niiden alkuperän selvittämisen.
Hiili-12- ja hiili-13-isotooppien runsaussuhde osoitti, että aminohapot ovat pääosin peräisin Maasta. Jälkimmäinen on ylimääräisen neutroninsa ansiosta hieman raskaampi, joten elämä suosii hiili-12-isotooppia, joka kevyempänä osallistuu helpommin kemiallisiin reaktioihin.
Tutkijoiden analyysin mukaan glysiinissä, β-alaniinissa ja L-alaniinissa oli vähemmän hiili-13-isotooppia kuin meteoriiteissa esiintyvissä aminohapoissa, joten ne muistuttivat Maassa muodostuneita molekyylejä.
Aurinkotuulen vaikutus pystyttiin eliminoimaan ensinnäkin siksi, että siinä on hiili-13-isotooppia vielä paljon vähemmän. Toisaalta jos aurinkotuuli selittäisi aminohappojen esiintymisen, niitä pitäisi olla enemmän Kuun pinnalta kuin pinnan alta otetuissa näytteissä. Todellisuudessa tilanne on päinvastainen: mitä syvemmältä näyte on peräisin, sitä enemmän siinä on aminohappoja.
Samankaltainen perustelu sulkee pois kuumoduulien rakettimoottoreiden palokaasut mahdollisena lähteenä. Apollo 17 -lennolla otettiin yksi näyte suoraan kuumoduulin alta, mutta siinä ei ollut yhtään enempää aminohappoja kuin 6,5 kilometrin päästä otetussa näytteessä.
Lopullinen niitti oli aminohappojen "kätisyys". Aminohappojen rakenne mahdollistaa sen, että niitä voi muodostua kahtena eri versiona, jotka ovat toistensa peilikuvia.
Maan elämä suosii "vasenkätisiä" versioita, elottomissa reaktioissa syntyy kumpaakin yhtä paljon. Tutkituissa kuunäytteissä vasenkätisiä aminohappoja on selvästi enemmän kuin oikeakätisiä.
Niinpä suurimman osan aminohapoista täytyy olla peräisin Maasta, vain pieni osa on tullut meteoroidien mukana. Asteroideihin viittaa oikeakätisten molekyylien esiintyminen – vaikkakin hyvin vähäisessä määrin – samoin esimerkiksi alfa-aminoisobutyyrihappo, joka on Maassa äärimmäisen harvinainen, mutta meteoriiteissa yleinen.
Tutkimus siis ratkaisi vuosikymmeniä askarruttaneen arvoituksen, mutta antoi osviittaa myös tuleville lennoille, joilla noudetaan näytteitä muilta taivaankappaleilta. Jos hakusessa on orgaanisia molekyylejä, joiden oletetaan olevan peräisin muualta kuin Maasta, näytteiden saastuminen on vaikeasti vältettävä ongelma.
"Vaikka saastumista pyrittäisiin hallitsemaan hyvin huolellisesti, avaruudesta tuotujen näytteiden vähäiset orgaanisen aineen määrät voivat hukkua Maasta peräisin olevien aineiden alle", Elsila korostaa.
Seuraava luotain, jonka lennolla saastumisen mahdollisuus on otettava vakavasti, on OSIRIS-REx. Se laukaistaan matkaan ensi vuonna ja sen on määrä tuoda näytteitä Bennu-asteroidilta vuonna 2023.
Kansainvälinen avaruusasema on kiinnostava ja tärkeä osa avaruuslentoja, ja sen merkitys on ennen kaikkea se, että sen asioista avaruudessa elämisestä ja työskentelemisestä on tullut rutiinia.
Apollo 15 -lennolla heinäkuun 1971 lopussa oli mukana ensimmäisen kerran kuuauto (kuvassa merkitty LRV, Lunar Roving Vehicle), ja siksi lennon komentajana toiminut David Scott ja kuumoduulin pilotti James Irwin kykenivät kulkemaa nyt varsin laajalti Sateiden meressä (Mare Imbrium) olevan Hadleyn rillin luona. Tällä kerralla komentomoduulissa Kuuta kiersi Alfred Worden.
