Voiko olla tylsempää hommaa kuin painepesurin purkaminen ja kasaaminen? Kyllä voi. Painepesurin purkaminen ja kasaaminen, jonka lopputuloksena se ei toimi.

Miksi kaikki tekniset vimpaimet vikaantuvat täsmälleen sillä hetkellä, kun niitä tarvitsisi? Tai miksi kaasu loppuu juuri, kun grilliin on latonut pekoni-tuorejuusto-herkkusienet, balsamico-marinoidut kevätsipulit ja basilika-halloumiviipaleet?

Hakematta tulee mieleen H. Chandler Elliottin scifinovelli Inanimate Objection vuodelta 1954: ne – siis tekniset laitteet ja ylipäätään kaikki elottomat esineet – tekevät sen tahallaan.

Mutta hommiin. Kahdeksan torx-ruuvia, jotka ovat niin syvällä kotelon uumenissa, että hommaan tarvitaan erikoispitkä työkalu.

Mystinen, muovinen suojakotelo, jossa on erilaisia klipsejä, hakasia, tappeja ja väkäsiä niin monta, että sen näppärä avaaminen vaatisi hämähäkillisen raajoja.

Johtovyyhti, joka näyttää siltä, että se ei voi millään mahtua takaisin suojakotelon sisään.

Neljä torx-pulttia, joihin tarvitaan isompi työkalu. Ja kun sitä ei ole, lukkopihti-Leatherman-yhdistelmä.

Metalliset kiinnityskappaleet, joiden irrottaminen vehjettä rikkomatta tuntuu vaativan siirtymistä vähintään neli- ellei peräti 11-ulotteiseen avaruuteen.

Kolme öljyistä, jäykällä kierrejousella varustettua sylinteriä, jotka ovat tiukasti kiinni –
siihen saakka, että pumppua yrittää kasata uudelleen, jolloin ne tipahtavat syliin.

Mutta vika löytyi. Ja mitäpä vikaa ei nykypäivänä pystyisi korjaamaan pikaliimalla ja ilmastointiteipillä.

Painepesuri pura… ja kokoa!

Helppo homma, osat vain takaisin paikoilleen päinvastaisessa järjestyksessä kuin ne irrotti. Mutta miten ihmeessä osa, joka voi olla kahdessa asennossa, sopiikin paikalleen vasta kolmannessa asennossa?

Ja mikäs nuppi tuolta katkaisijan sisältä putosi terassin lattianrakoon? Ei se voi olla tärkeä, kun se oli noin löyhästi kiinni.

Pultit kiinni, suojakotelo paikalleen, naps. Kuoret ympärille ja ensimmäiset kahdeksan torx-ruuvia viimeisenä kiinni.

Letku hanaan, vesi virtaamaan, piuha pistorasiaan, katkaisin ykkösasentoon… Hiljaisuus.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Pasila, Peltoniemen Hintriikan surumarssi.

Eilisiltana testailin kaukoputki-jalustayhdistelmää, jolla tähtitaivaan kohteiden etsiminen ei voisi olla helpompaa. Eipä sitä oikeastaan voi edes kutsua etsimiseksi: käsiohjaimen näyttöön naputellaan numero, kaukoputki lähtee kääntymään itsestään oikeaan suuntaan ja voilà – keskellä näkökenttää on haluttu kohde.

Yksi katsomistani kohteista oli Rapusumu, tuo Härän tähdistössä sijaitseva tuhru, jonka John Bevis löysi vuonna 1731 ja Charles Messier kirjasi vuonna 1758 nimeään kantavan listan ensimmäiseksi kohteeksi. Kiinalaiset tähtitieteilijät näkivät vuonna 1054 taivaalle tyhjästä ilmestyneen kirkkaan tähden, joka näkyi keskellä päivääkin. Samalla paikalla on nyt Rapusumu, liki tuhat vuotta sitten räjähtäneen supernovan jäänne.

Ammoisen räjähdyksen voimasta Rapusumu, joka nimestään huolimatta on kaasua eikä juurikaan muistuta herkullista äyriäistä, laajenee edelleen noin 1 500 kilometrin sekuntinopeudella eli lähes 5,5 miljoonan kilometrin tuntinopeudella. Sillä vauhdilla Maasta Kuuhun hujahtaisi alle viidessä minuutissa.

Rapusumulla on etäisyyttä noin 6 500 valovuotta eli vuonna 1054 nähty supernovaräjähdys tapahtui todellisuudessa melkein 7 500 vuotta sitten. Tuhannen vuoden aikana kuolleen tähden kaasun muodostama pilvi on laajentunut niin, että sen läpimitta on nykyisin 5,5 valovuotta. Tai siis oli 6 500 vuotta sitten. Sekavaa? No niin on!

Mutta vuosituhannet eivät tässä nyt ole varsinainen pointti, vaan se, että edellisen kerran tulin katsoneeksi Rapusumua omin silmin noin kaksikymmentä vuotta sitten. Ei Rapusumu niin mielettömän hankala kohde ole löytää, mutta hiukankaan valosaasteen vaivaamalla taivaalla vähän työläs. Ja se erottuu kuitenkin vain utuisena sumuläikkänä, johon ei välttämättä tulisi kiinnittäneeksi sen kummempaa huomiota, ellei tietäisi sumun olevan valovuosien laajuinen kuolleen tähden muistomerkki.

Tähtitaivas on muuttumaton. Niinhän tavataan sanoa – ja lisätä samaan hengenvetoon, että kyllä siellä muutoksia silti tapahtuu. Sama pätee Rapusumuun. Vuosituhannessa se on laajentunut räjähtävästä tähdestä valtaisaksi kaasupilveksi. Mutta kyllä se muuttuu jo kahden vuosikymmenenkin aikana. Ei tietenkään silminnähden, mutta jos vähän laskeskellaan, saadaan tulokseksi, että sen läpimitta on kasvanut sitten viime näkemäni melkein 2 000 000 000 000 kilometriä. Se on aika paljon, yli 12 500 kertaa Maan ja Auringon välinen etäisyys, valovuosissa ilmaistuna 0,2.

Jos käytössäni olisi 20 vuotta sitten ollut hyvä kaukoputki ja kunnollinen kamera, jolla olisin ottanut Rapusumusta kuvan, ja verrannut sitä eilisiltana ottamaani kuvaan (kumpaakaan kuvaa en siis ole ottanut, oheinen otos on Hubble-avaruusteleskoopin arkistoista), Rapusumun ulkomuoto olisi hieman muuttunut. Ei paljon, mutta kuitenkin sen verran, että sen olisi tarkkaan katsomalla huomannut. Vaikka useimmat maailmankaikkeuden muutokset ovat hitaita, mittasuhteet ovat niin suunnattomat, että lyhyessäkin ajassa voi siis tapahtua melkoisia muutoksia. Katsokaa vaikka itse!

Ensi yönä, maaliskuun 30. ja 31. päivien välisenä yönä siirrytään jälleen kesäaikaan. Silloin kelloja käännetään klo 03:00 näyttämään kello neljää, mutta saman tunnilla eteenpäin siirtymisen toki voi tehdä myöhemminkin. Ideana on se, että näin aamulla herätessä on valoisampaa.

Kesäaikaan siirtyminen ei ole mitenkään tärkeimpiä asioita maailmassa, mutta varmasti yksi tyhjänpäiväisimmistä tavaksi muodostuneista historiallisista jäänteistä. Varmastikin aikanaan on ollut tärkeää käyttää hyväksi kaikki päivänpaiste ja siirtää siksi kelloja tunnilla edes- ja taaksepäin kevällä ja syksyllä, mutta nykyisin yhteiskunta elää joka tapauksessa kellon ympäri, joten edut ovat hyvin kyseenalaiset.

Kesäaika otettiin ensimmäisen kerran käyttöön ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksassa vuonna 1916 ja Britannia sekä Yhdysvallat tekivät samoin seuraavina vuosina. Tärkein peruste oli tuolloin järkevä: oli pula-aika ja kun valtaosa ihmisistä pystyi käyttämään hieman enemmän päivävaloa hyväkseen, säästyi hiiliä ja sähköä. Kesäajasta luovuttiin kuitenkin monissa paikoin pian, koska kellojen vääntely ei ollut ihmisten mieleen. Tosin taas ajatus otettiin uudelleen esiin toisen maailmansodan jälkeen ja lopulta 1980-luvun alussa lähes kaikki Euroopan maat olivat ottaneet kesäajan käyttöön. Suomessa näin tehtiin vuonna 1981.

Tähtitieteilijän näkökulmasta kesäaika on naurettava keksintö kahdestakin syystä: ensinnäkin se pakottaa elämään keinotekoisesti kauempana omasta aurinkoajasta ja toiseksi se tekee illoista yhä valoisampia. On toki mukavaa paistatella päivää pitempään, mutta samalla se tarkoittaa sitä, että pimeä yö tulee myöhempään. Aurinko ei ole etelässä enää keskipäivällä, vaan iltapäivällä. Luonnollisestikaan suuri osa ihmisistä ei kiinnitä mitään huomiota siihen missä Aurinko on milloinkin ja mikä on tähtitaivaan suhde kellonaikaan, mutta tämä on myös yksi peruste sille, miksi kesäaika on nykyisin menettänyt merkityksesä: juuri kukaan ei elä enää Auringon mukaan, vaan kellon mukaan. Elämä menee eteenpäin koko ajan päivänvalosta riippumatta, lamput loistavat monissa toimistoissa ympäri vuorokauden joka tapauksessa ja kodeissa illalla säästetty sähkö käytetään aamulla. Kesäajasta lienee nykyisin lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Kellojen siirtely vie energiaa ja aiheuttaa kustannuksia, koska kaikki yhteiskunnassa toimii kellonajan perusteella. Ja koska kaikkialla maailmassa ei siirrytä kesäaikaan samana päivänä (eikä kaikkialla siirrytä lainkaan), pitää näinä aikoina ja syksyllä normaaliaikaan siirtymisen aikoihin olla tarkkana.

Nykytekniikka saa tosin monet kellot ottamaan kesäajan huomioon automaattisesti, mutta tämäkin luo omat ongelmansa: mikä kello on siirtynyt itsekseen ja mikä ei? Kelloja on lisäksi joka puolella, joten ainakin meillä kotona siirtämättömiä kelloja löytyy vielä viikkojen päästäkin. Kesäajasta luopumisesta on käynnissä myös kansalaisaloite.

Käytiin kavereitten kanssa mökkireissulla tunturimaisemissa. Perinteisistä perinteisimpään, mutta täysin epäviralliseen ohjelmaan kuuluivat klassiset Lapin-matkan elementit: hiihtämistä ja laskettelua (minä EN hiihtänyt ENKÄ lasketellut), avantouintia ja pilkkimistä, revontulten ihailua ja tähtitaivaan tarkkailua, hyvää ruokaa ja laadukasta juomaa.

Yhtenä – tosin koko päivän mittaisena – ohjelmanumerona oli moottorikelkkaretki. Tunturin rinnettä ylös ja toista alas. Aavaa järvenselkää pitkin katsastamaan verkkokalastajien hyistä puuhaa. Autiotuvalle ahmimaan eväitä ja taas ”tien” päälle.

Purevasta pakkasesta ja ajoviimasta huolimatta metrin paksuisessa turkishaalarissa ja tonnin painoisissa kelkkakengissä oli hikiset oltavat. Ja kovaa mentiin.

Ahkerasti käytetyt kelkkaurat hakkasivat kädet hetkessä tunnottomiksi, korkeat nietokset suhahtelivat vauhdilla vastaan ja molemmin puolin – onneksi – ohitse. Viimeisellä kilometrien mittaisella järvenselällä meno äityi jo niin hurjaksi, että nopeusmittarin lukemaa oli vaikea uskoa.

Miten viidenkympin vauhti voi tuntua näin kovalta? Pitkin matkaa oli vauhti jo vähän hirvittänyt, vaikka vanhana motoristina moiseen olisi luullut tottuneen. Mutta nyt oli pakko hidastaa vauhtia, kun kelkka tuntui lähtevän käsistä.

Tukikohtaan palattuamme vaihdoimme ajatuksia ja kokemuksia. En ollut ainoa, joka oli pitänyt menoa melkoisen haipakkaana. Kaikki ihmettelivät ääneen, miten vaatimaton viidenkympin vauhti saattoi tuntua niin hurjalta.

”Viidenkympin?” paikallinen opas tokaisi. ”Nämä on kanadalaisia kelkkoja ja mittarit näyttää maileja.”

Mitä tästä opimme? Emme juuri mitään, mutta vastaavanlaisesta yksikköerheestä löytyy esimerkki hiukan kriittisemmästäkin projektista. Syyskuussa 1999 NASAn Mars Climate Orbiter oli lähestymässä punaista planeettaa. Luotaimen oli määrä asettua Marsia kiertävälle radalle rakettimoottorinsa hidastamana.

Yhteys kuitenkin katkesi kriittisellä hetkellä ja luotain katosi. Myöhemmin selvisi, että lennonjohdossa tietokone oli käyttänyt – ohjelmointinsa mukaisesti – liikemäärän yksikkönä vanhaa paunasekuntia eikä SI-järjestelmän mukaista newtonsekuntia. Luotain päätyi liian lähelle Marsia, syöksyi planeetan kaasukehään ja tuhoutui.

Me selvisimme omasta yksikköerheestämme paljon vähemmällä. Ja halvemmalla.

Monimuotoisuudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta kulttuurin seuraaminen on ainakin sanastollisesti helppoa myös tähtiharrastajalle. Kulttuurin alalla puhutaan tähdistä, säteilystä, valovoimasta ja vetovoimasta kuin tähtitieteessä konsanaan.

Tuttuja termejä, mutta pätevätkö kulttuurin kosmokseen samat fysikaaliset lainalaisuudet kuin oikeaan universumiinkin? Ajatellaanpa vaikka vetovoimaa. Heikkeneekö kulttuurinen vetovoima tavallisen gravitaation tavoin kääntäen verrannollisesti etäisyyden neliöön?

Jos näin on, silloin esimerkiksi Helsingin Juhlaviikkojen vetovoima on Lahdessa neljä kertaa suurempi kuin Tampereella. Ja Jyväskylän kesän vetovoima on Utsjoella vain yhdeksäsosa sen vetovoimasta Oulussa. Jos tarkastelee mainittuihin tapahtumiin osallistuvan yleisön maantieteellistä jakautumaa (mitä en tähän hätään ehtinyt oikeasti tehdä), voi sanoa, että kyllä – tilanne on täsmälleen vanhan tutun gravitaatiolain mukainen.

Sama tuntuu pätevän myös yksittäisiin kulttuuripersooniin. Jos vetovoima on riittävän suuri, ympärille kertyy joukko pienempiä persoonia. He asettuvat gravitaatiolain määräämille kiertoradoille, kunnes jokin häiriö (usein finanssipuolella) sysää heidät taas etäämmäs, ehkä jonkin toisen persoonan vetovoiman piiriin.

Turhaan ei Kepler alkanut kutsua Jupiterin kuita nimellä ”satellos”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa häntäkärpästä.

Entäpä sitten valovoima? Otetaan esimerkiksi Aurinko. Kun se elämänsä ehtoopuolella alkaa laajentua ja muuttuu vähitellen punaiseksi jättiläiseksi, se jäähtyy, mutta suuremman läpimitan ansiosta kasvattaa valovoimaansa. Onko tästä pääteltävissä, että myös laulusolistin valovoima kasvaa, jos hän vanhetessaan alkaa turvota?

Siihen suuntaan viittaisi erään nimeltä mainitsemattoman rockin kuninkaan suosio Vegasin turpeina vuosina. Vastakkaisiakin esimerkkejä toki löytyy, ja monen artistin tähti hiipuu ja lopulta sammuu, vaikka vyötärömitassa ei tapahtuisi muutoksia suuntaan eikä toiseen. Tältä osin kysymys jää siis avoimeksi.

Tähti… niinpä. Sehän on kulttuurin keskeisiä käsitteitä. Tässä kohtaa jokin kuitenkin mättää. Oikeat tähdet ovat avaruuden omavaloisia kappaleita, mutta monet kulttuuripersoonat paistattelevat häikäilemättömän röyhkeästi muiden loisteessa eikä heillä ole lainkaan tähden määritelmän vaatimaa omaa (lava)säteilyä. Keplerin nimitys sopii mainiosti tähänkin yhteyteen.

Kulttuuriin liittyy siis myös säteilyn käsite. Populaareilla esiintyjillä – olivat he sitten sooloilijoita tai jonkin yhtyeen jäseniä – sanotaan olevan säteilyä. Millaista tämä säteily on? Tiukan keikan jälkeen se on ainakin osittain lämpö- eli infrapunasäteilyä, mutta koska niin monet fanit pystyvät sen havaitsemaan ilman apuvälineitä ja mittalaitteita, sen täytyy olla suurelta osin sähkömagneettisen spektrin näkyvän valon alueella.

Voidaanko tämän säteilyn perusteella mahdollisesti tehdä joitakin johtopäätöksiä? Jos artistien säteilyä tutkittaisiin spektroskopian keinoin (mitä ei tietääkseni kukaan ole vielä äkännyt tehdä), saattaisi olla mahdollista päätellä jotakin esimerkiksi bändin tulevaisuudesta.

Kosmologiasta tuttu punasiirtymä spektrin absorptioviivoissa (joita useimmissa tapauksissa ei varmaan olisi lainkaan vaikea havaita) kertoisi kiistattomasti odotettavissa olevasta hajoamisesta: kaikki bändin jäsenet loittonevat – niin henkisesti, fyysisesti kuin musiikillisesti – toisistaan sitä nopeammin mitä kauempana he jo ovat.

Usein tästä kielivät myös sekundääriset ilmiöt, jollaisia ovat esimerkiksi soololevy, elokuvaura tai julkisuudessa esiintuotu kriittinen suhtautuminen toisten soitto- ja laulutaitoihin. Siinä vaiheessa ei ole enää tarvis pohtia, mikä on porukan “kosmologinen vakio”; homma leviää joka tapauksessa käsiin. Kuten näillä näkymin maailmankaikkeudellekin jonain vähemmän kauniina päivänä tulee käymään.

Jokunen vuosi sitten juhlittiin kansainvälistä tähtitieteen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi kehiteltiin 2000-luvun versio Galileo Galilein kaukoputkesta. ”Galileoskooppi” on itse asiassa parannettu painos mullistavasta havaintolaitteesta, sillä linssillä on läpimittaa peräti viisi senttiä ja tarjolla on jopa 50-kertainen suurennus. Kuun kraatterit, Venuksen vaiheet ja Jupiterin kiertolaiset erottavat mennen tullen.

Kun olin matkalla eteläitalialaisesta Pioppin pikkukylästä Pariisissa järjestettävään kansainväliseen Mars-havaitsijoiden kokoukseen, aikataulu antoi myöten pikaiselle piipahdukselle Venetsiassa. Ajatukseni oli käydä entisessä kaupunkivaltiossa niin kauan kuin se on vielä merenpinnan yläpuolella.

Oli – kirjaimellisesti – aika tipalla.

Mukanani oli Galileoskooppi, koska olin vakaissa aikeissa seurata Galilein jalanjälkiä ja katsella nimikkotorini laidalla kohoavan Campanile di San Marco -kellotornin huipulta kaukaisuuteen. Näkisin sen, mitä kuuluisa tähtitieteilijä – ja kaupungin silmäätekevät hänen opastuksellaan - näkivät 400 vuotta aiemmin: merellä seilaavia laivoja.

Kaukoputki kainalossa ja kameralaukku olalla lähdin uhmaamaan luonnonvoimia, sillä Venetsiassa satoi juuri tuona päivänä kaatamalla. Tai oikeastaan suihkuamalla, sillä vettä tuli vaakasuoraan synkistä, kovan tuulen ajamista pilvistä.

Onneksi kameralaukun sadesuojus peitti myös kaukoputken, mutta katukojusta ostettu suurin, mutta silti liian pieni sadeviitta ei riittänyt peittämään itseäni. Eivätkä koristossut olleet paras mahdollinen jalkinevalinta liki polveen ulottuvaan tulvaveteen.

Italian lämpöön varautuneena olin liikkeellä tietysti paitahihasillani, mikä ei sinänsä haitannut, koska olen nähtävästi vaihtolämpöinen. Kellotornin hissikuskia vaatimaton vaatetus kuitenkin arvelutti, mutta kun kerroin olevani Suomesta, huolet tuntuivat hälvenevän. “Oukei, nou problem!”

Ylös, ulos ja vesisaaviin! Ylhäällä tuuli oli vielä navakampi ja vettä tuli – mikäli mahdollista – vielä enemmän. Mereltä ei näkynyt muuta kuin harmaa sumuseinämä, kaukoputkella ei oikeastaan sitäkään, sillä näkymä oli linssin pintaa hakkaavien vesipisaroiden sumentama.

Entä jos Galileilla olisi ollut nelisensataa vuotta sitten sään suhteen yhtä huono tuuri eivätkä paikalliset päättäjät olisi nähneet laguunia pidemmälle - olisivatko kukkaronnyörit lainkaan löystyneet? Sankaritähtitieteilijämme hanke olisi kenties jäänyt ilman rahoitusta ja maailmankuva mahdollisesti mullistumatta.

Siihen suhteutettuna kastuneet kengät ja vettyneet vaatteet olivat perin pieni paha.