Jos pohditaan teiden kehittymistä aikanaan, niin ensin oli polkuja, joita levennettiin ja kenties paranneltiin kestävämmäksi tuomalla poluille maata lähiseuduilta, kunnes keksittiin laittaa polulle puuta tai kiviä tuomaan siihen kestävyyttä. Lisäksi kivet ja puut paransivat tien pinnan pysymistä parempana sitomalla maa-ainesta, mikä etenkin sateisilla ja mutaisilla alueilla oli erittäin hyödyllistä. Näin tien pintaan ei muodostu kuoppia ja halkeamia niin helposti.

Kun pääasiallinen kulkuväline oli aikanaan hevonen, olivat mukulakivet erinomaisia, koska hevosen kaviot saavat siitä hyvän otteen – paljon paremman kuin tasamaasta tai asfaltista. Kärryille kiveys sen sijaan oli huono asia, koska tärinä ja iskut rikkoivat puurenkaita sekä tekivät matkustamisesta epämukavaa. Tie sen sijaan pysyi kunnossa, koska kiveys kesti hyvin kärryillä ajamista.

Siinä missä aluksi kivipinnassa käytettiin luonnosta löytyneitä kiviä, myöhemmin kiviä muotoiltiin varta vasten teillä käytettäväksi. Näin kivet pysyivät paremmin paikoillaan. Sittemmin käyttöön tulivat erityiset tiilet ja laatat, joista pintaa oli helppo tehdä, se kesti paremmin käyttöä ja joita käyttämällä ajomukavuus on parempi kuin perinteisillä mukulakivillä.

Esimerkiksi Roubaix'n tienoilla Pohjois-Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa käytetään nykyisin jopa asfalttia enemmän kiveyksiä, koska ne kestävät kulutusta paremmin, eikä sateisessa ilmastossa tiepintaan tule niin helposti halkeamia; kivet liikkuvat alla olevan maanpinnan muutosten mukaan ja raot kivien välissä antavat myöten. Tällainen pinta on omiaan myös hillitsemään ajonopeutta, ja osa tiilien pinnoista on suunniteltu varta vasten olemaan epämukavia liian suurilla nopeuksilla.

Monin paikoin asfaltin alle jätettyjä kiveyksiä myös kaivetaan esiin, koska kivien ylläpito on helpompaa ja edullisempaa kuin asfaltin.

Alla on vielä suomalaista perinnemukulakivitystä Porvoosta.