Kemiallinen joulukalenteri 19/24: Teemme tulta 1800-luvun tapaan

Chancelin tikkuja seurasivat vuosien varrella monet keksinnöt, kuten fosforilla, hiilipölyllä, erilaisilla vahoilla, rikkihapolla ja puuvillalla päälystetyt tikut.

Kitkalla syttyvät tikut kehitettiin vuonna 1826, mutta niiden ongelmana oli liialllinen syttymisherkkyys. Minkä tahansa sopivan pinnan raapaisu – jopa toiset tikut – riittää leimahdukseen. Erityisen ongelmallista oli joissain tikuissa käytetty myrkyllinen valkoinen / keltainen fosfori. Sitä oli yhdessä tulitikkurasiassa riittävästi tappamaan ihminen tai pari.

Aineen käsittely tehtaissa myös aiheutti työläisille sairauksia, kuolioita ja etenkin leukaluiden syöpymiä. 1900-luvun alussa aineen käyttö tikuissa kiellettiin lähes maailmanlaajuisesti.

Nykymuotoiset turvatikut saivat alkunsa Ruotsissa jo 1844. Niissä sytytykseen tarvittavista kemikaaleista osa löytyy tikun vahapinnan alta ja osa tikkurasian kyljen raapaisupinnasta. Näin tikku ei juuri voi syttyä vahingossa. Suurin osa tikuista on nykyään juuri tällaisia turvatikkuja, mutta erikoistarkoituksiin valmistetaan yhä millä pinnalla vain syttyviäkin versioita.

Tässä on myös selitys sille, miksi ruotsalaisissa tikkuaskeissa (etenkin ulkomailla) lukee "alkuperäisiä ruotsalaisia tikkuja" ja mainitaan niiden olevan "turvatulitukkuja", "safety matches".

Nykytikun pään massa koostuu pääasiassa palavasta rikistä (tai antimonisulfidista), kaliumkloraatista sekä lasinsiruista. Kaliumkloraatti voimistaa palamista lisäämällä hapen tuottoa ja lasinsirut lisäävät kitkaa. Lisäksi mukana on aineita jotka säätelevät happamuutta ja pitävät massan koossa.

Raapaisupinnat taas ovat karhealla lasilla höystettyä punaista ja myrkytöntä fosforia. Tikun raapaisun yhteydessä siitä muuttuu pieni määrä valkoiseksi fosforiksi, joka leimahtaa kitkan kuumuudessa.

Suomessa valmistettiin tulitikkuja noin 150 vuoden ajan. Gottbergin Tulitikku-wapriikki perustettiin vuonna 1842 Helsingin keskustaan. Suomen suurimmaksi kasvanut Porin tulitikkutehdas sai alkunsa vain muutamaa vuotta myöhemmin ja jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1987 asti. Matkan varrella Suomessa ehti toimia yli sata tikkutehdasta. Kaikkein viimeisin oli Vaajakoskella toiminut Finn-Match. Se lopetti toimintansa 1995.

Ainoita jäljellä olevia suomalaisia tulitikkutuotteita taitavat olla yrityslahjoiksi sopivat palvelut, joissa tikkurasioihin voi painattaa haluamansa kuvan.

Nykyisin tulitikut tuodaan meille ulkomailta, tyypillisesti Puolasta, Ruotsista, Japanista, Venäjältä, Kiinasta tai Intiasta. Tikun puumateria on normaalisti haapaa tai poppelia, ja usein sen alkuperää on lähes mahdoton selvittää.

Halpojen aasialaisten tikkujen laatu ei aina oikein vakuuta. Joistain tippuu palavia kekäleitä, toiset katkeilevat kesken raapaisun, ja muutamat eivät vain suostu oikein syttymään.

Poltellaan sitten juttuja varovasti, jooko?

Otsikkokuva: Emilio Küffer / Flickr; muut kuvat: Barney Moss / Robert Cheaib / Flickr