Tämän vuonna 1980 laukaistun tiedustelusatelliitin rata muuttui viime päivinä yhä pyöreämmäksi ja sen korkeus putosi tasaisesti. Mitä alemmaksi satelliitti tuli ilmakehän korkealla olevien rippeiden sen vauhtia hidastaessa, sitä voimakkaammin alaspäin tultaessa tiehämpi yläilmakehä hidasti sen ratanopeutta, ja sai siten korkeuden putoamaan entistä nopeammin. Tyypillisesti satelliittien lopullinen syöksy ilmakehään tapahtuu silloin, kun korkeus on noin 100-120 kilometriä. Ilmakehän kitka saa satelliitin ulkoiset osat (kuten aurinkopaneelit ja antennit) irtoamaan noin 80 kilometrin korkeudessa ja vähitellen ilmanvastus kuumentaa noin 25-kertaisella äänen nopeudella kulkevan satelliitin pinnan noin 1500°C:n lämpötilaan. Se, kuten kaikki siitä jo irronneet osat, alkavat sulaa ja höyrystyä kuin Maahan törmäävä meteori.

Pienimmät satelliitit – kuten suurin osa meteoreistakin – tuhoutuu täysin ilmakehään osuessaan, eikä niistä selviä pinnalle saakka mitään. Kosmos-1220 painaa kuitenkin arvioiden mukaan kenties jopa kolme tonnia, joten näin suuresta satelliitista putoaa osia maan pinnalle. Erityisesti tukevatekoiset osat, kuten rakettimoottorit, sekä titaanista ja hiilikuidusta tehdyt kestävät ja kuumuutta hyvin sietävät osat, kuten polttoainesäiliöt, ovat tällaisia. Myös kevyt ja kestävä lämpösuojamateriaali saattaa selvitä pinnalle, aivan kuten Skylab-avaruusaseman putoamisesta kertovassa osassa taannoisella Nullarbor-videollamme käy ilmi.

Kerroimme tarkemmin Kosmos-1220 -satelliitista alkuperäisessä artikkelissamme Suuri vakoilusatelliitti putoamassa Maahan. Viime marraskuussa Maahan pudonnesta, nyt putoamassa olevaa satelliittia paljon pienemmästä GOCE-satelliitista kerrottiin useissa jutuissamme; näistä kattavin oli Minne GOCE putosi? marrraskuun 8. päivänä.

Upravlenniye Sputnik Passivny

Salaisesta Kosmos-1220:sta on tihkunut lisätietoja viime päivinä. Kyseessä oli venäjäksi Upravlenniye Sputnik Passivny, passiivinen tiedustelusatelliitti, joka oli varustettu monipuolisella radiovastaanotinlaitteistolla, jolla otettiin vastaan sotalaivojen lähettämiä radiosignaaleita. Tarkoituksena oli paitsi pyrkiä nappaamaan viestejä, niin myös seurata missa laivoja oli ja minne ne olivat kulkemassa.

Neuvostoliitolla oli kahdenlaisia laivastovakoilusatelliitteja, joista Kosmos-1220:n kaltaiset saivat sähkövirtansa aurinkopaneeleista, ja toiset US-A -nimiset oli varustettu ydinreaktorein (A tarkoittaa nyt aktiivista).

A-satelliiteissa oli passiivisen vastaanotinlaitteiston lisäksi tutka, jolla se pystyi myös seuraamaan tarkemmin laivojen liikkeitä ja olemusta. Tutka vaati enemmän virtaa ja siksi aurinkopaneelit korvattiin ydinreaktorilla. Tämäntyyppinen satelliitti Kosmos-954 putosi tammikuussa 1978 Kanadaan ja sen lievästi radioaktiivisia osia löydetiin myös pinnalta: pienien osien lisäksi laajoilta asumattomilta pohjoisen Kanadan autiomailta löydettiin suuressa operaatiossa 12 suurempaa osaa, joista kahta lukuun ottamatta kaikki olivat radioaktiivisia.

Tällä kertaa tätä pelkoa ei kuitenkaan ole, koska Kosmos-1220:ssa ei ole ydinrekatoria.

Taivaalta putoaa tavaraa koko ajan

Kosmos-1220:n putoaminen oli merkittävä tapaus vain siksi, että se oli varsin massiivinen satelliitti ja siitä selvisi kappaleita varmasti maan pinnalle saakka. Ihmisen avaruuteen lähettämiä kappaleita putoaa alas hyvin usein; pienempiä osia joka päivä, suurempia satelliitteja ja kantorakettien kappaleita pari kertaa kuukaudessa.

Nykyisin toiminnassa olevat satelliitit pyritään tuhoamaan hallitusti yleensä eteläisen Tyynen valtameren päällä, missä niistä ei aiheudu haittaa. Satelliitteja avaruuteen vievät kantoraketit puolestaan toimivat nykyisin siten, ettei niistä jää avaruuteen juurikaan avaruusromua. Aiemmin esimerkiksi rakettien ylimmät vaiheet jäivät kiertämään Maata – ellei niitä räjäytetty, minkä kuviteltiin olevan hyvä tapa päästä niistä eroon, mutta joka on osoittautunut pahimmaksi mahdollisesti tavaksi, koska silloin yhden kappaleen sijaan kiertoradalle jäi kokonainen pilvi pienempiä hitusia.

Seuraavaksi Maahan putoava kappale onkin rakettivaihe. Kyseessä on vuonna 1961 laukaistun Delta-kantoraketin ylin vaihe. Raketti vei aikanaan avaruuteen erään ensimmäisistä sääsatelliiteista, amerikkalaisen TIROS 1:n. Osa syöksyy alas näillä näkymin 19. helmikuuta, mutta tuhoutunee täysin ilmakehässä.

Sen jälkeen vuorossa on pieni Picodragon-satelliitti helmikuun 27. päivänä, SL-8 -rakettivaihe 16. huhtikuuta ja ARDUSAT-X -satelliitti 29. huhtikuuta. Nämä kaikki tuhoutuvat ilmakehässä, eikä niistä ole vaaraa.

Suurin lähiaikoina Maahan palaava avaruusalus on kiinalaisten avaruusasema Tiangong 1, joka on tarkoitus pudottaa alas radaltaan 24. kesäkuuta. Sen massa on yli kahdeksan tonnia, joten siitä tulee selviämään pinnalle saakka suuria osia. Asema on kuitenkin edelleen lennonjohtonsa hallinnassa ja se tullaan pudottamaan kontrolloidusti Tyyneen valtamereen. Kiina suunnittelee erityistä havaintokampanjaa, sillä kyseessä on suurin Kiinan avaruuteen lähettämä ja sieltä alas putoava avaruusalus. Maahanpaluun ajankohta saattaa vielä muuttua, sillä lennonjohto voi päättää pudottaa Tiangongin aikaisemminkin – se on kiertänyt viime kesästä alkaen tyhjänä avaruudessa, kun Shenzhou 10 -aluksella siellä vierailleet kolme taikonauttia palasivat takaisin Maahan.