Tämänkertainen tiedemoka ei ole sataprosenttisen tieteellinen, sillä hommassa on vain hutkittiin kunnolla ennen kunnollista tutkimusta. Tulokset ovat kuitenkin sitä luokkaa, että moka sopinee sarjaan.
Australialaisilla sokeriruokoviljelmillä oli 1900-luvun alkupuolella paha ongelma. Sadot tuhoutuivat, koska sikäläiset kovakuoriaislajit Dermolepida albohirtum ja Lepidiota frenchi olivat ikävän persoja sokeriruo’oille. Kuoriaisten toukat popsivat viljelyskasvien juuria, ja eloon jääneiden ruokojen lehdet päätyvät aikuisten kuoriaisten suihin.
Kuoriaisista oli päästävä jotenkin eroon.
Ongelma on yksinkertainen, ja niin ratkaisunkin luultiin olevan. Helpointa oli tuoda alueelle jokin otus syömään tuholaiset pois, tai ainakin vähentämään iljetyksiä sen verran etteivät sadot täysin tuhoudu.
Viljelmille päätettiin tuoda agakonnia (Rhinella marina). Ne ovat alunperin Keski- ja Etelä-Amerikan manneralueelta kotoisin olevia suuria rupikonnan sukulaisia. Isoimmat 24 cm pitkät yksilöt painavat lähes puolitoista kiloa. Ja konnat ovat tunnetusti oikeita petoja popsimaan hyönteisiä.
Agakonnat olivat tuolloin muotia, sillä otukset olivat vastikään poistaneet kuoriaiset tehokkaasti Puerto Ricon sokeriruokoviljelmiltä. Asiasta kirjoitettiin oikein Nature-tiedelehdessäkin, otsikolla ”Toads save sugar crop”. Tämän innoittamana otuksia siirrettiin vastaaviin tehtäviin monille monille Karibian ja Tyynenmeren saarille, Floridaan, sekä Australiaan.
Kuulostaako hyvältä? Niin myös australialaisista. Vuonna 1935 Queenslandin viljelmille vapautettiin 102 agakonnaa. Otusten syömiskäyttäytymistä tutkittiin vuoden ajan, minkä jälkeen niitä istutettiin alueelle 62 000 lisää. Konnat alkoivat viihtyä alueella hyvin. Aivan liian hyvin.
Agakonnat kyllä söivät ruokojen tuholaisia, mutteivät isoina ja kömpelöinä otuksina oikein osanneet kiivetä aikuisten kuoriaisten luo sokeriruokojen lehdille. Lisäksi ruokoviljelmät olivat konnille liian avonaista ja kuumaa maastoa. Ne levittäytyivät ympäristöön.
