Punaisia, Sveitsin lipun valkoista ristiä mukailevalla pienellä logolla varustettuja linkkareita myyvä Victorinox kertoo mainonnassaan olevansa alkuperäinen Sveitsin armeijan linkkareita tehnyt yhtiö, mutta väite ei pidä paikkaansa. Ensimmäinen yhtiö oli saksalainen Wester AG ja historian kuluessa linkkareita on valmistanut myös sveitsiläinen Wenger.

Kuuluisan linkkarin tarina alkaa nimittäin 1880-luvun lopusta, jolloin Sveitsin armeija halusi sotilailleen monikäyttöpuukon.

Sen piti alkuperäisen määritelmän mukaan olla paitsi kokoontaittuva kenttäpuukko, niin myös soveltua kiväärin purkamiseen ja kokoamiseen, sillä piti voida avata säilyketölkkejä ja lisäksi siinä piti olla ruuvimeisseli. Koska sotilaat halusivat tilata niitä saman tien 15 000 kappaletta, ei mikään sveitsiläisyhtiö kyennyt toimittamaan tilausta, joten tilaus meni Saksaan.

Alkuperäinen Malli 1890 esiteltiin tammikuussa 1891, ja silloin siihen oli lisätty vielä yksinkertainen piikki, joka toimi poranteränäkin. Armeija sai linkkarinsa lokakuussa 1891, jolloin myös sveitsiläinen kirurgisia instrumentteja tehnyt Karl Elsener pohdiskeli miten linkkaria voisi tehdä paremmaksi – ja ennen kaikkea kuinka hän voisi saada seuraavan tilauksen yhtiölleen.

Hän keksi jousi- ja lukitusmekanismin, jonka avulla linkkarista tuli käyttökelpoisempi ja turvallisempi käyttää. Lisäksi hän onnistui saamaan linkkarin kokoa olennaisesti kasvattamatta siihen toisen, pienemmän veitsiterän, korkkiruuvin ja puiset, tukevat reunat, jotka tekivät linkkarin käyttämisestä mukavampaa.

Sen sijaan, että hän olisi saanut linkkarilleen heti tilauksia armeijalta, hän haki sille patenttia nimellä "Upseeri- ja urheiluveitsi" ja sai paperit käteensä siis tänään 119 vuotta sitten.

Elsener perusti näitä linkkareita tuottamaan erillisen yhtiön, joka sai nimensä hänen vastikään kuolleelta äidiltään. Kun Victoria-nimeen yhdistettiin ruostumattoman teräksen kutsumanimi "inox", oli tuloksena Victorinox.

Yhtiö saikin parin vuoden päästä tilauksen armeijalta, mutta samoihin aikoihin Sveitsin ranskankielisellä puolella Paul Boéchat alkoi myös tehdä samankaltaisia linkkareita.

Alueellisen tasapuolisuuden nimissä Sveitsin armeija jakoi tilauksensa vuodesta 1908 alkaen saksankielisellä puolella olevan Victorinoxin ja Boéchat'n Wenger-yhtiön välillä tasan, ja näin jatkuikin aina vuoteen 2005, jolloin Victorinox osti Wengerin.

Siihen saakka yhtiöt käyttivät hyvin samanlaisia mainoslauseita: kumpienkin sisältö oli sama, "alkuperäinen Sveitsin armeijan veitsi", mutta Wenger käytti alkuperäiselle sanaa "genuine" ja Victorinox sanaa "original" – saksaksi "Echtes Schweizer Offiziersmesser" ja "Original Schweizer Offiziersmesser".

Nykyisin käytössä oleva veitsi on vuoden 2008 malli, jonka kuva on alla. Vastaavanlaisia puukkoja on käytössä myös mm. Saksan ja Ranskan asevoimilla. Victorinox-yhtiö on puolestaan tehnyt linkkaristaan mitä erilaisimpia versioita USB-tikkumallista aina jättimäiseen Swisschamp XXLT -malliin. 

Luonnollisesti linkkari on saanut nyttemmin runsaasti enemmän tai vähemmän suoria kilpailijoita eri puolilta maailmaa. Kenties kuuluisin vastaava monitoimityökalulinkkari on amerikkalainen Leatherman. Sen idea tulee suoraan sveitsiläislinkkarista, sillä Timothy Leatherman matkusteli Euroopassa vuonna 1975, jolloin hän joutui korjaamaan mm. vuotavia hotellien putkia linkkarilla – ja päätti kehittää oman, paremman vastaavan.

Toukokuun ensimmäinen päivä on kansainvälinen työläisten päivä siksi, että tänään pitäisi muistella tasan 130 vuotta sitten Chicagossa, Yhdysvalloissa, alkanutta suurta yleislakkoa. Sen keskeinen teema oli kahdeksantuntisen työpäivän vaatiminen. Lakko muuttui pian mielenosoitukseksi, joka muuttui mellakaksi ja se puolestaan päättyi verilöylyyn, jossa kuoli niin työläisiä kuin poliisejakin.

Yleislakon alkamispäiväksi puolestaan oli valittu 1. toukokuuta yksinkertaiseksi siksi, että se oli tuolloin ns. moving-day, eli päivä, jolloin vanhat työsopimukset menivät umpeen ja ne joko uusittiin, työpaikkaa vaihdettiin tai jäätiin vaille työtä.

Koko tapahtumaketjun alku on kuitenkin jo 1700-luvun lopussa ja ennen kaikkea Britanniassa. Silloin jo jonkin aikaa muhineet ideat tieteessä ja tekniikassa löysivät toisensa ja yhteiskunnallinen tilanne oli otollinen uudistuksille.

Suurin yksittäinen keksintö oli höyrymoottori: sen avulla ihmiset eivät enää olleet riippuvaisia hevosista, ihmistyöstä, koskista tai tuulesta, vaan käytössä oli paljon voimaa missä vain, milloin vain.

Höyryvoiman avulla voitiin paitsi liikkua nopeammin paikasta toiseen, niin myös käyttää esimerkiksi tekstiiliteollisuudessa jo aiemmin käytössä olleita kutomakoneita huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin. Teollistuminen ja tehostuminen oli alkanut jo 1700-luvun lopussa (mm. Kehruu-Jenny keksittiin vuonna 1770), mutta höyrymoottorin voimin työpajat muuttuivat 1800-luvun alussa tehtaiksi, ja ihmisistä tuli koneiden tahdissa puurtavia työläisiä.

Kehitys alkoi ruokkia itseään: kivihiiltä pystyttiin louhimaan tehokkaammin, siitä osattiin tehdä koksia, rautaa pystyttiin tekemään paremmin ja sen laatu parani, ja tämä puolestaan auttoi luomaan parempia uusia koneita ja laitteita. Raaka-aineita ja teollisuustuotteita voitiin kuljettaa hevosta nopeammin ja suuremmissa erissä eri puolille, ja kiitos uusien koneiden, pystyttiin rakentamaan kanavia ja laajentamaan rautatieverkkoa nopeasti, ja niiden avulla kuljettaminen kävi vieläkin tehokkaammaksi.

Britanniasta teollinen vallankumous levisi pian muualle Eurooppaan ja edelleen Yhdysvaltoihin sekä muihin maanosiin.

Kun teollisuus tarvitsi työläisiä ja maataloudessa tarvittiin vähemmän työvoimaa, siirtyivät ihmiset massoittain maaseudulta kaupunkeihin. Se synnytti luonnollisesti yhteiskunnallisia ongelmia, eikä orjamainen palkkatyö tehtaissa edesauttanut sopeutumista uuteen aikaan.

Kun tiedonvälitys parani ja muuttui edullisemmaksi höyryvoimalla toimivien kirjapainojen ja edullisemmin suuria määriä paperia suoltavien tehtaiden ansiosta, myös työväenliike pystyi levittämään tehokkaasti viestiään. Tieto, propaganda, uutiset ja muu informaatio levisi paitsi lehtinä, niin myös kirjoina ja erilaisina lehdykköinä, julisteina ja lentolehtisinä. Ne olivat oman aikansa sosiaalista mediaa. 

Ja niin 1800-luvun lopulla työväenliike oli vahvistunut sen verran voimakkaaksi, että työläiset pystyivät yhdessä panemaan vastaan tehtaiden omistajille, jotka teettivät pitkiä työpäiviä vaarallisissa ja ankeissa tehtaissaan. Ei aikanaan maaorjanakaan ollut hääppöistä, mutta työ 1800-luvun tehtaassa oli epäinhimillistä ja asunto-olot nopeasti kasvaneissa kaupungeissa kurjat, joten ei ollut ihme, että työväenliike syntyi.

Tätä ensimmäistä teollista vallankumoista ovat seuranneet 1900-luvun polttomoottorin eteenpäin sysäämä kehitys sekä 1900-luvun lopulla alkanut elektroniikan vallankumous. Se, yhdessä globalisoituneen maailman kanssa, on hilannut maailman painopistettä Euroopasta kohti Aasiaa ja Tyynen valtameren ympäristöä.

Nyt olemme uuden vallankumouksen äärellä, ja se on verrattavissa 1700-luvun alussa alkaneeseen ensimmäiseen teolliseen vallankumoukseen: nyt ihmisestä tulee teollisuudessa lähes toimeton. Robottien, automaattisten systeemien ja tekoälyn ansiosta suuri osa ihmisistä jää työttömiksi, joten nyt työn vähentämisen sijaan työväenliike pyrkii pitämään kynsin ja hampain kiinni työpaikoista – valitettavasti vain 1800-luvulla kehittyneiden ajatusten voimin. 

Juuri nyt kaivattaisiin työväestön punalippumarssien ja lakkojen sekä työnantajien jyrkkyyden ja historiaan tarrautumisen sijaan pohdintaa siitä, millaista tulevaisuuden työ on ja miten sen tarjoamat mahdollisuudet voisivat hyödyntää kaikkia.

Lisäksi tehdastyön mukana tullut palkkatyön käsite on muuttumassa, ja sen myötä vastakkainasettelu työväen ja työnantajien välillä on jo monissa tapauksissa keinotekoinen.

*

Alla on aiheeseen liittyvä kiinnostava video uudenlaisista roboteista teollisuudessa; jos johdanto ei kiinnosta, niin kannatta hypätä puolisen minuuttia eteenpäin.

Samankaltaisia, terävällä, nopeasti putoavalla terällä uhrin pään katkaisevia laitteita oli käytetty jo aikaisemmin mm. Brittein saarilla, mutta ranskalaisversio oli kauheudessaan hienostunut. Sen suunnitteli kuninkaan lääkärinä toiminut Antoine Lewis ja rakensi saksalainen pianonrakentaja Tobias Schmidt. Laitetta testattiin useita kertoja eläimillä, ennen kuin ensimmäinen ihminen uskallettiin surmata laitteella. 

Kolmisen metriä korkea laite oli periaatteessa pystysuoran puusta tehty raidemainen teline, jonka keskellä ollut teräksestä  tehty terä saattoi pudota puukehikon ohjaamana  painovoiman vetämänä alas. Jotta putoaminen oli sujuvampaa ja varmempaa, oli terään liitetty massaltaan noin 30 kg ollut paino. Terä ja paino hilattiin ylös puuvillaköydellä.  

Alhaalla terän alla oli puinen lavetti, jolle asiakas asetettiin makaamaan siten, että hänen kaulansa oli juuri terän alapuolella. Lavetissa oli nahkaremmit.

Giljotiinilla kaula katkesi nopeasti ja tehokkaasti, pää putosi koriin ja alle kasattu sahanpuru imi valtoimenaan purskunneen veren nopeasti.

Tuohon aikaan kuolemantuomio oli normaali ja arkipäiväinen tuomio vakavista rikoksista, mutta tuomion täytäntöönpano tehtiin usein kivuliaasti ja raakalaismaisesti. Esimerkiksi kirveellä tehty mestaus voitiin joutua tekemään monella iskulla, mikä lisäsi tuomitun kärsimyksiä kovasti.

Niinpä parlamentin jäsen Joseph Ignace Guillotin ehdotti vuonna 1788 humaanimpaa tapaa kuolemantuomioiden toimeenpanemiseksi, ja tuloksena olin sittemmin hänen nimeään kantanut laite.

Suuri osa rikollisten surmaamisista tehtiin julkisesti keskellä aukioita. Giljotiini ei kuitenkaan saanut yleisön suosiota, sillä "se tapahtui liian nopeasti. Yleisö oli todella pettynyt, sillä he halusivat enemmän nähtävää."

Giljotiini nousi erääksi Ranskan vallankumouksen symboliksi, koska kumoukselliset hirmuhallitsijat katkaisivat niiden avulla pään jopa noin 30 000 ihmiseltä, ennen kaikkea porvarilta ja aateliselta. Vuonna 1793 sillä surmattiin mm. kuningas Ludvig XVI ja puolisonsa Marie-Antoinette. Giljotiiniin päätyivät myös vallankumousjohtajat Georges Danton ja Pierre Vergniaud sekä myös kenties eniten kuolemantuomioita antanut Maximilien Robespierre.

Myös kuuluisa kemisti, hapen osuuden palamisessa keksinyt Antoine-Laurent de Lavoisier telotettiin vuonna 1794 giljotiinilla. Hänen syntinsä oli aatelinen syntyperä. Samalla rupeamalla telotettiin 27 muuta vähemmän tunnettua tiedemiestä; lähes koko Akatemia oli vallankumouksellisten mustalla listalla.

Vasta Napoleon hillitsi julkista giljotiinin käyttämistä, sillä hänen mielestään ainoa inhimillinen teloitusmenetelmä oli teloitusryhmän suorittama yhteislaukaus.

Viimeinen julkinen giljotiiniteloitus toimeenpantiin vuonna 1939 ja aivan viimeinen Ranskassa sillä tehty teloitus tapahtui 1977, jolloin kuolemantuomioiden toteuttaminen lopetettiin. Kuolemantuomio poistettiin kokonaan Ranskan laista vuonna 1981.

Giljotiinia käytettiin runsaasti myös Saksassa, niin 1800-luvun Saksan keisarikunnassa, maailmasotien välisessä Weimarin tasavallassa, Kansallissosialistisessa Saksassa kuin toisen maailmansodan jälkeenkin niin idässä kuin lännessäkin. Itse asiassa pelkästään Natsi-Saksassa tapettiin jopa 45 000 ihmistä giljotiinilla, ja tässäkin saksalaiset olivat tehokkaita: parhaimmillaan/pahimmillaan Breslaun vankilassa keskimääräinen teloitusnopeus oli yksi kuolemaantuomittu kolmessa minuutissa.

Länsi-Saksassa viimeinen giljotiiniteloitus tehtiin vuonna 1949 ja Itä-Saksassa vuonna 1961.

Ruotsissakin käytettiin giljotiinia vuoteen 1910 saakka, jolloin siellä luovuttiin kuolemantuomiosta.

On järkyttävää, että yhä edelleen jotkut ehdottavat kuolemantuomion ottamista uudelleen käyttöön. Heidän kannattaisi kuvitella mielessään esimerkiksi sitä, miten ranskalaisvankiloissa käytettiin aikanaan giljotiinia.

580-kiloinen laite lähetettiin Pariisista aina erikseen sitä tarvitsevaan vankilaan, missä se pystytettiin yön aikana sopivaan paikkaan. Juuri ennen aamunkoittoa viranomaiset menivät tuomitun selliin ilmoittamaan, että hänen vetoomuksensa on hylätty ja että hänet teloitetaan välittömästi. Hänelle annettiin sitten tunti aikaa valmistautua ja rukoilla papin kanssa. Sen jälkeen hänen kätensä sidottiin selän taakse ja paidasta leikattiin kaulus pois. Vankilan rekisteriin tehtiin viimeinen merkintä, jonka jälkeen vartijat saattoivat vangin ulos giljotiinille. Hänet sidottiin välittömästi giljotiinin alustaan, joka saman tien työnnettiin paikalleen. Giljotiinin kaulus laskettiin paikalleen ja terä pudotettiin.

Koko prosessi vei aikaa vähemmän kuin kaksi minuuttia.

Erilaisten kokeiluiden jälkeen kotikutoinen Zoomar-linssi asennettiin tuolloin Dumont -TV-kameraan, joskin tässä kuvassa uusi zoom-linssi on kiinnitettynä 1950-luvun TV-kameraan.

Aikaisemmin kameroissa oli pyörivään kiekkoon asennettuna eri objektiiveja, joita vaihdettiin käsin tai sähkömoottorilla. Yleensä vaihtaminen tapahtui studiotyöskentelyssä silloin kun jokin toinen kamera kuvasi lähetettävää kuvaa, mutta toisinaan kuvassa "muljahti", kun objektiivi kääntyi ensin pois kuvasta ja toinen pyörähti sen paikalle.

Etenkin urheiluohjelmissa zoom osoittautui erittäin käyttökelpoiseksi, koska lähettävää kameraa ei aina pystynyt vaihtamaan kesken ohjelman ja usein urheilijan seuraaminen zoomin avulla oli näyttävää ja kätevää.

Zoomarin keksi Frank Gerard Back, newyorkilainen tohtori, joka patentoi keksintönsä marraskuussa 1948 (siis zoomin oltua jo jonkin aikaa käytössä) nimikkeellä "vaihtuvafokaalinen linssi kameraa varten." 

Televisiokameroiden jälkeen zoom otettiin käyttöön elokuvakameroissa. Valokuvauskameroiden puolella ensimmäistä zoomia saatiin odottaa vuoteen 1959 saakka, jolloin varsin massiivinen Voigtländer-Zoomar julkistettiin. Sen polttoväliä saattoi muuttaa välillä 36 – 82 mm.

Kuva: Chalk Hill Media's Virtual Museum

Päivitys: Ensimmäiset zoom-linssit tulivat jo 1900-luvun alussa!

Jutun jälkeen Jarkko Silén huomautti Tiedetuubin Facebook-sivulla aiheellisesti, että zoomeja toki oli aikaisemmin, kuten alla oleva It-elokuvan alku vuodelta 1927 osoittaa.

Ajatus vaihtuvafokaalisesta linssistä on peräisin jo 1800-luvun alusa, mutta ensimmäisen toimivan linssin, joka pysyi zoomattaessakin jotakuinkin tarkennettuna, patentoi Clile Allen vuonna 1902. Ensimmäinen sarjatuotantoon tullut elokuvakamerakäyttöön tarkoitettu zoom oli Bell ja Howall Cooken "Varo" (40 – 120 mm) vuonna 1932.

Beckin linssi oli kuitenkin mullistava siksi, että se oli ensimmäinen kätevä ja käytännöllinen zoom-objektiivi – ja koska sitä hehkutettiin runsaasti televisiossa, etenkin pesäpallo-otteluiden yhteydessä, nousi se myös suuren yleisön tietoisuuteen.

Paitsi teollisuus, niin myös liikkuminen tapahtui pian höyryvoimalla! Ja niinpä nykyaikaisuus ja tekninen tulevaisuus olivat sama asia kuin höyrymoottorit.

Muutosta myös kritisoitiin, kuten aina uusia asioita, ja päivän kuvassa on tunnetun karikatyristin Shilsterin vuonna 1800 tekemä pilapiirros parranajosta höyryvoimalla. Piirros on tehty ikään kuin "Shavograph"-nimisen laiteen patenttihakemukseksi.

Pilapiirtäjän mielessä tällä mahtavalla laitteella pystyi ajamaan parrat nopeasti ja tehokkaasti ikään kuin liukuhihnatyönä, paitsi että pika-ajo nappasi asiakkailta myös neniä ja korvia.

Piirros on esillä Science Museumissa, Lontoossa, alla se on myös kokonaisuudessaan (otsikkokuvassa on vain itse piirrososa).

10. maaliskuuta 1876 kuuluisa skottisyntyinen, mutta Yhdysvalloissa huiman uran tehnyt keksijä ja sähkötekniikan pioneeri Alexander Graham Bell kirjoitti päiväkirjaansa pienen huomion tapauksesta, joka ei suinkaan ole pieni ihmiskunnan historiassa.

Hänen keksimänsä puhelin, eli "harmoninen telegrammi" toimi!

Bell itse tosin osasi aavistaa, että puhelimesta tulee jossain määrin suosittu, sillä vielä samana päivänä hän kirjoitti isälleen kirjeen, missä hän totesi, että "jonain päivänä vielä telegraafijohtoja (siis puhelinjohtoja) vedetään jokaiseen taloon samaan tapaan kuin vesi- ja kaasuputkia", ja että "ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa ilman, että heidän täytyy lähteä ulos kodeistaan".

Bell oli jo jonkin aikaa tehnyt työtä "harmonisen telegramminsa" kanssa Bostonissa sijaitsevassa huoneistossaan, ja hän oli saanut patentin keksinnölleen juuri paria päivää aikaisemmin.

Silti ensimmäinen puhelinsoitto tuli oikeastaan yllätyksenä. Bell otti luurin ja soitti yllättäen viereisessä huoneessa olleelle apulaiselleen, Thomas Watsonille, ja sanoi yksinkertaisesti: "Herra Watson, tulkaa tänne, tarvitsen teitä".

Lähes kaikki tunnistavat Spitfiren ainakin alitajuisesti: sen elliptisen siivenpäät, kauniisti kaareutuva peräsin ja varsin sulava muoto tekevät siitä selvästi erilaisen ammoisen hävittäjäkoneen.

Kyllähän sen "arkkivihollinen" saksalainen Messerschmitt Bf109 ja toisen maailmansodan loppuvaiheessa mukaan tullut amerikkalainen Mustang ovat myös selvästi persoonallisia koneita, mutta silti Spitfire on aivan omassa klassikkoluokassaan.

Spitfiren suunnitteli Supermarine -lentokonetehtaan pääsuunnittelija Reginald J. Mitchell, jonka piirustuslaudalta lähti kaikkiaan 24 erilaista lentokonetta. Niistä Spitfire on ehdottomasti tunnetuin.

Kone suunniteltiin hyvin yksinkertaiseksi, metallirakenteiseksi yksipaikkaiseksi hävittäjäkoneeksi, jossa oli tehokkaat konekiväärit sekä voimakas Rolls-Roycen Merlin-mäntämoottori. Ensimmäisissä koneissa moottorin teho oli "vain" 1030 hevosvoimaa, mutta viimeisissä Spitfireissä tehoa oli yli tuplasti. 

Kuten hävittäjät nykyisinkin, oli kyseessä siis oikeastaan suuri moottori ja siivet, joilla voitiin nostaa aseistus taivaalle.

Supermarine-yhtiö piti majaansa Englannissa Eastleighin lentokentällä (mistä tuli myöhemmin Southamptonin lentoasema) ja Spitfiren prototyyppi nousi ensilennolleen myös sieltä.

Ohjaimissa tänään vuonna 1936 tapahtuneella ensilennolla oli kapteeni Joseph “Mutt” Summers, jonka kerrotaan sanoneen lennon jälkeen, että "älkää enää tehkö mitään, se on erinomainen juuri näin". 

Normaalistihan ensilennon jälkeen konetta vielä paranneltiin ja muuteltiin sen mukaan, missä sen ominaisuudet tai käyttäytyminen ilmassa antoivat aihetta. Yhä edelleenkin, vaikka koneen aerodynaamiset ominaisuudet voidaan ennustaa tietokonesimulaatioilla erittäin hyvin, ovat koelennot tärkeitä ja niillä löydetään paljon parannettavaa.

Tarina ei kerro kuinka paljon prototyyppiä viilailtiin ennen kuin konetta alettiin tuottaa teollisesti vuoden 1938 puolivälissä. Sen sijaan sen jälkeen konetta paranneltiin useaan otteeseen ja viimeiset Spitfiret olivat Kuninkaallisten ilmavoimien käytössä vielä vuonna 1954. Suurin syy koneiden varsin aikaiseen eläkkeelle lähettämiseen oli tuolloin tapahtunut suuri mullistus lentotekniikassa: suihkumoottori. Potkurilla ei sitä vastaan enää pärjännyt.

Spitfire aikalaisineen olivatkin potkurikoneiden viimeisiksi jääneitä valtiaita.

Se oli erinomainen lentää, nousi yhdeksässä minuutissa kymmen kilometrin korkeuteen ja mikä tärkeintä, se oli hyvin luotettava. Koneen lentäminen tosin oli vaativaa, sillä jo pelkästään sen voimakkaan moottorin ja suuren potkurin aiheuttama vääntö sai koneen hyppäämään ylösalaisin kokemattomissa käsissä heti rullaamaan lähdettäessä.

Koneita valmistettiin yli 12 000 kappaletta, ja lähimmät koneen käyttäjät Suomesta katsottaessa olivat Ruotsi ja Tanska. Myös Viro tilasi aikanaan itselleen Spitfire-koneita, mutta ei ennättänyt saamaan niitä ennen Neuvostoliiton miehitystä.

Nykynäkökulmasta saavutus oli varsin vaatimaton: puuskuttava ja koliseva veturi kiskoi kevyesti tehtyä rautatietä pitkin viisi vaunua 16 kilometrin matkan Penydarrenista Abercynoniin neljässä tunnissa ja viidessä minuutissa. Vaunuissa oli 10 tonnia rautaa ja 70 miestä, joten vaikka junan keskinopeus oli vaivaiset 3,9 kilometriä tunnissa, oli saavutus erinomainen: hevosvoimin vastaavan rahtimäärän kuljettamiseen olisi mennyt paljon kauemmin.

Junan kehittäjä oli englantilainen kaivosinsinööri Richard Trevithick (1771 – 1833), joka innostui höyryvoimasta ollessaan lapsi, jolloin tarinan mukaan hän katseli lumoutuneena höyrymoottorilla toimivia, uusia ja uljaita vesipumppuja Cornwallissa.

Hän kouluttautui kaivosinsinööriksi ja erikoistui höyrykoneisiin. Trevithick kehitti erityisesti suurella höyrynpaineella toimivia moottoreita, joiden koko saattoi olla huomattavasti aiempia matalapainemoottoreita pienempi. 

Niinpä ajatus moottorin asentamisesta vaunujen voimanlähteeksi oli varsin looginen, tosin höyrymoottori oli vielä sen verran painava laite, että vaunu kaipasi vahvistetun tien kulkeakseen. Moottorin lisäksi ei vaunuun juuri muuta mahtunutkaan, joten toinen looginen idea oli tehdä juna: moottori on veturissa ja se vetää rahdilla ja matkustajilla lastattuja vaunuja.

Trevithick teki ensimmäisiä kokeitaan vuonna 1801.

Aivan ensimmäinen moottorivoimalla liikkunut ajuneuvo ei Trevithickin lokomotiivi kuitenkaan ollut, sillä ranskalainen Nicolas-Joseph Cugnot oli tehnyt kolmipyöräisen höyrykärryn jo vuonna 1770. Sen periaate oli erinomainen, mutta puuvaunu ei kestänyt ajoa, moottori oli alitehoinen ja kokonaisuus ei toiminut lainkaan. Voisi sanoa, että Cugnot oli vuosikymmeniä edellä aikaansa.

Trevithickin "Puuskuttavaksi piruksi" kutsuttu laite kuljetti kuutta matkustajaa jouluaattona, mutta kolmea päivää myöhemmin kulkupeli tuhoutui tulipalossa, kun sen kuljettajat olivat käymässä pubissa ja unohtivat huolehtia siitä, että höyrymoottorissa oli riittävästi vettä. Vesi kiehui loppuun, laite kuumeni ja paloi lopulta poroksi.

Seuraaja oli 21. helmikuuta 1804 ensimmäisen julkisen matkansa tehnyt veturi. Itse asiassa veturilla oli tehty jo aikaisemmin koeajoja, ja tänään 212 vuotta sitten tapahtunut ajo oli veto. 

Trevithick oli myynyt junan patentin kaivospatruuna Samuel Homfraylle, joka löi vetoa toisen kaivoksenomistajan, Richard Crawshayn, kanssa siitä, että juna voisi kuljettaa kymmenen tonnia rautaa kaivoksen ja sulattamon välillä. Homfray voitti vedon, mutta molemmat olivat tyytyväisiä, koska juna teki kaivostoiminnasta paljon kannattavampaa. Mukana näytösajon yleisössä oli myös hallituksen edustaja ja lehdistöä, joten tieto junamatkasta levisi tehokkaasti kaikkialle Britanniassa – ja muuallekin.