linnut

Pystypalkit kuvaavat haahkakantojen kehitystä laskenta-alueella (Vösa ja kumpp. 2017)

Asia käy ilmi Metsähallituksen uunituoreesta saaristolintujen pitkäaikaisia kantavaihteluita valottavasta raportista.

Taantumisestaan huolimatta haahka on edelleen Turun saariston runsain saaristolintu.

Mistä romahdus johtuu?

Haahka on aina ollut saaristolaisille tärkeä lintu, jota on hyödynnetty monin eri tavoin: Sitä on metsästetty ruuaksi, ja pesistä on kerätty munia sekä untuvia. Jo 1900-luvun alkupuolella se oli runsaslukuisin lintu Turun ja Ahvenanmaan ulkosaaristoissa. Koko maan kannan arvioitiin tuolloin olevan noin 12 000 paria, josta 4/5 lounaisessa saaristossa. Toisen maailmansodan aikana määrät romahtivat hetkellisesti mm. ölypäästöjen, kylmien talvien, ja sotavuosien ankaran metsästyksen ja munien keruun vuoksi.

Kantavaihteluihin on monia syitä, joiden painotukset vaihtelevat alueittain. 1960-luvulta alkaen haahkat runsastuivat esimerkiksi Ruotsin kevätmetsästyksen loputtua, merikotkakannan romahtaessa ja sinisimpukoiden runsastuessa (kiitos Itämeren rehevöitymisen). 1980- ja 90-luvuilla haahkoja taas riivasivat paikalliset tautiepidemiat (jotka pääsivät leviämään helposti tihenevissä pesimäpopulaatiossa), pienpetojen lisääntyminen, sekä muut syyt. Sinisimpukkakannat haahkojen talvehtimisalueilla Tanskan salmissa ovat myös saattaneet huveta.

Nyt havaittu romahdus Turun ulkosaaristossa johtunee lähinnä merikotkakannan elpymisestä. Lajia on Suomessa vainottu ihmisen kilpailijana ainakin 1800-luvun lopulta lähtien. Lopulta 1950-luvulla se hävisi maastamme lähes kokonaan ympäristömyrkkyjen, eritoten DDT:n, käytön takia. Suojelutoimien myötä kanta on kuitenkin elpynyt. 1990-luvun lopulta alkaen ulkosaaristossa on nähty jopa kymmenien merikotkien joutoparvia. Ne muuttavat alueelle aikaisin keväällä, ja käyttävät aluksi ravinnokseen lähinnä hylkeiden poikasia sekä synnytysjätteitä. Kun tämä ruoka käy vähiin, saaliiksi joutuvat etenkin aikaisin pesivät linnut - eritoten haahkat. Kotkien poissaollessa ne ovat ryhtyneet pesimään suojattomilla ulkosaariston luodoilla.

Sisempänä saaristossa merikotkat käyttävät ravinnokseen enimmäkseen kalaa ja jättävät haahkat siksi rauhaan.

Haahkat ovat myös sopeutuneet kasvaneeseen saalistuspaineeseen. Ne käyttävät suojakseen ympäristöoloja, ja pesivät aiempaa mielummin katajikoissa ja lokkien yhdyskunnissa, sekä etsivät suojaa laiturien alta. Bengtskärin majakkasaarella ne ovat oppineet rakentamaan pesiään kukkapenkkeihin ja seinänvierustoille. Penkkien alla pesivät linnut eivät häiriinny edes penkille istuvista turisteista. Onpa jokunen haahka huomattu myös pisuaaristakin (joka lienee tosin poistunut käytöstä ainakin pesinnän ajaksi).

Onko luonnon tasapaino siis nyt jotenkin järkkynyt? Haahkojen ja merikotkien osalta kyllä, mutta juuri nyt tilanne saattaa olla osaksi palaamassa aiempaan tilaan - sellaiseen aikaan, jolloin merikotkia esiintyi Saaristomerellä runsaasti edellisen kerran (ehkäpä 1800-luvulla). Yksi selvä muutos on kuitenkin tapahtunut: haahka on levittäytynyt aiempaa sisemmälle saaristoon, koska niitä ei ihmisen toimesta hyödynnetä lähimainkaan yhtä paljon kuin ennen.

Kannattaa myös muistaa, että "tasapainotila" ymmärretään usein väärin. Se tarkoittaa aina tilapäistä välivaihetta eikä mitään pysyvää harmoniaa. Jossain vaiheessa tulee aina jokin tekijä, joka horjuttaa tilannetta, minkä vuoksi systeemi ennemmin tai myöhemmin hakeutuu uuteen tasapainoon - joka voi olla tyystin erilainen kuin se aiempi.

Haahkojen määrä on taantunut myös laajemmin Euroopassa (27 vuoden aikana 40 %). Syinä ovat olleet mm. simpukoiden ylikalastus ja ihmisen toiminnan aiheuttama tahaton häirintä pesintäalueilla.

Lähteet: Saaristolinnuston historia, kannankehitys ja nykytila Turun saaristossa (Vösa ja kumpp., Metsähallitus 2017), Punainen lista (2015)

Otsikkokuva: Jouko Högmander

Lepakot ovat tunnetusti hyviä ja iltahämärissä vauhdikkaasti pyrähteleviä lentäjiä. Niiden siipien rakenteen on kuitenkin uskottu olevan sellainen, etteivät ne edes voi kyetä tervapääskyjen kaltaisiin huippunopeuksiin.

Uskomus on nyt todistettu paikkansapitämättömiksi mittauksilla. Amerikkalais-saksalainen tutkimus julkaistiin marraskuussa 2016 Royal Society Open Science -julkaisussa.

Nopeusennätyksen teki radiolähettimellä varustettu meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis) Lounais-Teksasista. Huippunopeudeksi mitattiin 160 km/t. Tutkittujen yksilöiden joukosta suurin osa saavutti 140 km/t vauhdin, kaikki vähintään 90 km/t.

Nopeusarviossa saattaa kuitenkin piillä virhelähde. Tuulet saattoivat avittaa lepakoita eteenpäin, tai nostaa niitä ylös niin että otukset pääsivät sitten huimasti kiihtyvään syöksyyn. Tuulioloja ei nimittäin rekisteröity paikan päällä, vaan analyyseissä luotettiin alueellisiin NOAA:n julkistamiin mittauksiin. Yleisten tuulten ja lentosuunnan (tai huippunopeudenkaan) suhteen ei kuitenkaan löytynyt tutkimuksissa mitään korrelaatiota, ja lisäksi lepakoita seurattiin monenlaisissa tuulioloissa. Tutkijoiden mukaan paikallisten tuulten tuoma virhe ei siis liene kovinkaan suuri.

Meksikondoggilepakoita esiintyy USA:n eteläosista aina Argentiinaan saakka. Niiden siivet ovat pitkät ja kapeat, mikä on tyypillistä nopeille ja pitkiä matkoja lentäville eläimille. Lepakot ovat kooltaan alle puolet tervapääskyistä: ne painavat 10–15 grammaa ja tyypillinen siipiväli on 28 cm.

Eläimiä voi käydä ihastelemassa ihastella iltaisin vaikkapa Teksasin pääkaupungin Austinin Congress Avenue -sillan alla (kuva yllä). Siellä nimittäin sijaitsee maailman suurin urbaani lepakkokolonia, yli miljoona meksikondoggilepakkoa.

Onko vieläkin vauhdikkaampia eläimiä?

Kaikki eläimet niin maalla kuin vedessäkin jäävät lepakosta, mutta voittaisivat tervapääskyn. Uinnin vauhtiennätys kuuluu koukkuun jääneelle mustamarliinille, joka veti pakospurtissaan siimaa 129 km/t nopeudella. Juoksevien eläinten 114 km/t ennätys taas kuuluu saalistavalle gepardille, vaikka hieman kovemmistakin nopeuksista on vahvistamattomia kertomuksia. (Vertailun vuoksi: Usain Bolt juoksi 100 m maailmanennätyksensä loppuspurtin noin 45 km/h nopeudella.)

Meksikondoggilepakon ennätys rikkoutuu vasta, kun käytetään vähän vippaskonsteja.

Nuolihaukka pystyy syöksymään jopa 160 km/h, gravitaatiota apunaan käyttäen. Se onnistuu vaivatta nappaamaan saaliikseen myös lintujen huippulentäjiä, tervapääskyjä. Maakotkat saattavat syöksyä tuplasti tuotakin kovempaa, mutta niiden ketteryys ei siinä rytäkässä sitten ole läheskään nuolihaukan luokkaa. Ylivoimaisesti nopein lintu on kuitenkin muuttohaukka. Sellaisen on mitattu syöksyneen vajaan 389 km/h nopeudella.

Linnut jäävät syöksyissä kuitenkin auttamattomasti jälkeen ennätyseläimestä, joka on jälleen nisäkäs, vaan ei omatoimisesti lentävä. Planeetan ylivoimaisen syöksymisennätyksen (1 357,64 km/t) teki vuonna ihmisyksilö nimeltään Felix Baumgartner. Hän tosin tarvitsi avukseen sekä suuren apujoukon että paljon laitteita. Aivan samaan kategoriaan menevät myös Maan puoleensa vetämät Apollo 10:n astronautit. Heistä tuli kaikkein nopeimpia tunnettuja eliöitä Kuusta palatessaan - ilmakehään he törmäsivät 39 897 km/t.

Vieläkin vauhdikkaamminkin on menty, ja mennään vastakin. Ihan kaikki me, tämän pallon asukkaat, viipotamme avaruudessa pyöreästi 1 800 000 kilometriä tunnissa, jälleen gravitaation ansiosta. Tässä haipakassa ei lepakon tai ihmisenkään pyristely auta yhtään mitään.

Lepakkouutisesta kertoi aiemmin mm. T&T verkkosivuillaan.

Otsikkokuva: USFWS / Ann Froschauer / Flickr
Siltakuva: Jay Sturner / Flickr

Monet vaihtolämpöiset, mm. eräät arktiset kalalajit, alijäähtyvät toisella tapaa.

”Niin sanotut anti-freezeproteiinit eristävät jääkiteen solun sisällä niin, ettei se pääse kasvamaan.”

Jäänestoaineet puolestaan alentavat solun jäätymispistettä. Niitä käyttävät ennen kaikkea hyönteiset. Glykolin tyyppisten aineiden ansiosta jäätymispiste voi olla jopa alle −30°C; kylmänhorroksessa olevan perhosen lämpötila on sama kuin ympäristön, mutta jos lämpötila laskee vähänkin kriittisen rajan alle, solut jäätyvät ja rikkoutuvat.

Solunesteen jäätymispiste alenee myös väkevöittämällä, poistamalla siitä vettä. Näin esimerkiksi kyy pystyy talvehtimaan paikassa, jossa sen lämpötila laskee nollan alapuolelle.

Toisinaan väkevöityminen liittyy hallittuun jäätymiseen, ja myös jäänestoaineiden ja alijäähtymisen yhdistelmiä esiintyy.

Pikkunisäkkäät pysyvät aktiivisina hangen alla

Vaihtolämpöisten, ympäristön lämpötilaa seurailevien eläinten horrosta sanotaan kylmänhorrokseksi. Tasalämpöisillä eläimillä eli nisäkkäillä ja linnuilla taas esiintyy talvihorrosta, jossa aineenvaihdunnan taso ja ruumiinlämpö eivät laske yhtä dramaattisesti.

Talvihorros on säädellympää. Jos ruumiinlämpö uhkaa painua alle jäätymispisteen, elimistössä käynnistyvät tämän estävät reaktiot.

”Ulkoisiin ärsykkeisiin eläin ei yleensä reagoi. Se ei liiku, syö tai ulosta, mutta lämmittää itsensä muutaman viikon välein normaalilämpötilaan. Yksi teoria on, että horros kerryttää univelkaa ja eläimen on pakko ’herätä nukkumaan’. Talvihorrostavia nisäkkäitä on Suomessa kuitenkin hyvin vähän: siili, tammihiiri, koivuhiiri, lepakot.”

Moni nisäkäs on talvisaikaan aktiivinen.

”Esimerkiksi kärppä majailee onkaloissa, ja lumen alla elää pikkunisäkkäitä, jotka eivät altistu koville pakkasille. Mutta vaikka asiaa ei ole tutkittu, veikkaan että myyrillä ja päästäisillä esiintyy lyhytaikaista horrosta”, Hohtola sanoo.

Talvihorroksella on monia muotoja. Kesto vaihtelee ja venyy jopa puoleen vuoteen. Arktinen maaorava pudottaa lämpötilansa hieman nollan alapuolelle. Toisessa ääripäässä on karhun talviuni.

”Ruumiinlämpö laskee vain muutaman asteen, aineenvaihdunta ja syke suhteessa enemmän. Karhu kääntyilee pesässään, emo myös synnyttää siellä. Lisäksi se reagoi ympäristöönsä, kuten tietävät metsästäjät, jotka saavat pesästä kimppuunsa pirun vihaisen karhun. Mäyrällä ja supikoiralla esiintyy samantapaista talviunta.”

Erityisesti hyönteiset käyttävät jäänestoaineita, jotka alentavat niiden solujen jäätymispistettä. Kuvan lumivaaksiainen pystyy liikkumaan pakkaslumella aina -5 °C asti. Kuva: Esa Hohtola.

Linnut ovat minikokoisia lämpövoimalaitoksia

Säästöliekillä eläminen ja ruumiinlämmön laskeminen ovat tarpeen, sillä lämmöntuotto vaatii energiaa, ravintoa, josta on talvella puutetta.

Rasvakudos ei kuitenkaan kuluta energiaa vaan varastoi sitä. ”Samalla rasvaprosentilla iso eläin on paremmassa asemassa, koska ulkopinta on pienempi ja energiaa kuluu vähemmän suhteessa painoon”, Hohtola sanoo.

Siksi onkin yllättävää, että linnuista vain yksi laji, pohjoisamerikkalainen horroskehrääjä, vaipuu viikkokausien talvihorrokseen. Useimmat linnut hyödyntävät lyhytkestoista horrosta, joka voi olla syvää tai matalaa ja kestää yön tai päivän yli.

”Linnuilla on valtava kyky lihaslämmöntuottoon. 40 asteen pakkanen ei ole mikään ongelma”, Hohtola selittää. ”20­−30 asteen pakkanen nostaa energiantarpeen ehkä kolminkertaiseksi lepotasoon nähden, lentäminen kymmenkertaiseksi.”

Suomen noin 250 lintulajista parisataa muuttaa toki talveksi etelään, mutta niistäkin jokunen yksilö jää aina testaamaan kylmänkestävyyttään. Osittaismuuttajilla määrä on paljon suurempi.

Talveksi jäävät linnut huolehtivat energiatasapainostaan lisäämällä syömistä ja vähentämällä lentämistä.

”Yöpymispaikasta ruokapaikalle, lepoa, ruokailu ja takaisin”, Hohtola kuvailee. ”Pikkulinnuilla ei ole pienen kokonsa takia paastonkestävyyttä: päivällä kerätty rasva kulutetaan yöllä. Esimerkiksi talitintti käyttää ison osan talvipäivästä syömiseen ja voi nousta pimeälläkin ruokailemaan.”

Useimpien lajien tapaan tintit ovat individualisteja eivätkä lämmitä toisiaan keräytymällä yhteen. Moni paleltuu yöllä kuoliaaksi koloonsa.

Yhdessä yöpyjiä ovat ainakin peltopyy, pyrstötiainen ja peukaloinen. Päiväsaikaan peltopyyt myös ruokailevat ja lepäävät kylki kyljessä, kun taas puukiipijät voivat mennä rinkiin puunkylkeen.

”Lintujen yöpymisestä tiedetään harmittavan vähän. Esimerkiksi tilhet vain katoavat yöksi jonnekin. Pikkulinnuista urpiainen, pulmunen ja punatulkku menevät kieppiin pehmeän lumen alle, isommista teeri ja pyy hurauttavat kovemmankin läpi.”

Uusin tutkimustieto lintujen talvehtimisesta kertoo, että ne säästävät energiaa perifeerisellä jäähdyttämisellä. Oulun yliopisto on osallistunut tutkimukseen kuvaamalla kyyhkyjä infrapunakameralla.

”Ne voivat rajata lämmityksen elintärkeisiin ydinkudoksiin. Höyhenpuvun alla oleva kudos on viileämpää. Eihän ihmisen sormien lämpötilakaan ole 37 astetta, mutta linnuilla tämä on kehittynyt pitemmälle.”

Juttu on käytännössä suoraan lainattu Oulun yliopiston artikkeli aiheesta. Sen on kirjoittanut Jarno Mällinen. Otsikkokuva: flickr / Mathias Erhart

Emme kuitenkaan onnistuneet löytämään netistä ainuttakaan todistetta, tutkimusta, tai videota, joka osoittaisi tilhien olevan humalassa. Ainoastaan väitteitä. Puusta putoavia lintuja ei löytynyt, maahan lehahtavia kyllä. (Tokkuraisia tilhiä löytyi, mutta olotilalle on helppo nähdä uskottavampi selitys — tästä lisää jutun lopussa.)

Päihteistä kärsivät etenkin sellaiset eläimet, jotka eivät ole sopeutuneet käsittelemään aineita. Mutta tilhetpä ovat.

Maksa ja alkoholi

Tilhellä voi sanoa olevan supermaksa. Se polttaa alkoholia harvinaisen tehokkaasti: ainetta häviää tunnissa 0,9 grammaa eläimen massakiloa kohden. Ihmisellä sama tahti on vain 0,1 g/kg/h. Jos 75-kiloiselta ihmiseltä kuluu veren alkoholin polttamiseen tasan vuorokausi, tilhi selviää samasta suhteellisesta määrästä alle kolmessa tunnissa.

Syynä on tilhien maksan jättimäinen koko. Massaltaan se on lähes kymmenyksen koko eläimestä. Ihmisen massasta  maksa on vain 2,5 % – huolimatta siitä että se on kaikkein suurin ja raskain yksittäinen sisäelimemme.

Erilaisten marjojen syöntiin erikoistuneille linnuille maksan tehokkuus on elinehto. Marjat kun alkavat ennen pitkää käymään.

Tilhen pienestä koosta johtuen niiden veren alkoholipitoisuus voi kuitenkin nousta korkeaksi nopeasti. Tiettävästi suurin mitattu alkoholipitoisuus lintujen veressä on noin promillen luokkaa. Tilhen maksa nollaa tuollaisenkin määrän selvästi alle tunnissa, ihmiseltä vastaava veisi vähintään kahdeksan tuntia. Alkoholimäärien ei ole tutkimuksissa havaittu vaikuttavan eläinten toimintaan.

Entä tilhien sekoilu?

Supermaksastaan huolimatta tilhet kuitenkin voisivat kokea nopeasti ohi menevän humalan. Sitä, vaikuttaako se niiden reaktiokykyyn tai havainnointiin, on kuitenkin tutkittu erittäin vähän. On myös hyvin epävarmaa, hakeutuvatko linnut tietentahtoen humalaan. Pitäviä todisteita kännitilhistä ei ole.

Useimmiten "humalaiset" tilhet hoksataan vasta niiden törmäillessä ikkunoihin. Tuon jälkeen muidenkin tilhien käytöstä seurataan silmä kovana, ja kaikki outo käytös huomioidaan. Ja tässä on koko jutun juju.

Ikkunaan törmäämisestä hengissä selvinneet linnut – oli laji ja ajankohta mikä tahansa – ovat pökertyneitä tai silminnähden sekaisin. Jotkut oksentelevat tai ulostavat holtittomasti. Jos hyvin käy, eläin "selviää" pian ja lehahtaa takaisin lentoon.

Tokkuraisuus ei tällöin ole seurausta humaltumisesta vaan ikkunaan törmäämisestä. Täräyksen aiheuttamasta reaktiosta. Tilhien kohdalla syy ja seuraus menevät helposti sikin sokin.

Tilhet eivät yleensä elä kaupunkiympäristössä. Ne pesivät lähinnä vanhoissa havumetsissä, eivätkä siksi joudu tekemisiin urbaanin maiseman kanssa. Ne eivät osaa varoa taloja tai etenkään ikkunoita. Parvissa liikkuvat ja säikähtäen lentoon lähtevät linnut voivat helposti törmäillä, jopa porukalla.

Tilhien syksyisen ikkunaan ropinan saakin loppumaan nopeasti, jos sijoittaa haukan varjokuvan sinne pihlajien puoleiseen ikkunaan. Sellaisen muodon tilhet ovat oppineet huomaamaan.

Kännitilhet lienevät vain makoisan legendan tuotosta. Se on tirppojen käytöksen yksipuolista havainnointia, sekä havaitun käytöksen selittämistä totutuilla ja inhimillisillä tavoilla. Ja kaikella todennäköisyydellä selitys on väärin, ainakin nykytieteen valossa.

Mikäli jollakulla lukijalla on asiasta lisätietoa, suuntaan tai toiseen, toivomme yhteydenottoa. Etenkin aiheesta tehdyt tutkimukset sekä videot lintujen oudosta käytöksestä olisivat pop!

Lähteet: (1) Tilhi: Suspected road salt poisoning in Bohemian Waxwings⇒, Body fat reserves and liver glycogen of the Waxwing Bombycilla garrulus overwintering in northern Finland⇒, Alcohol accumulation from ingested berries and alcohol metabolism in passerine birds⇒; (2) Amerikantilhi: Strong circumstantial evidence for ethanol toxicosis in Cedar Waxwings⇒, Suspected ethanol toxicosis in two cedar waxwings⇒; (3) Ihminen: Alcohol metabolism⇒, Alkoholilaskuri⇒, Blood alcohol content⇒; (4) muut, yleiset: Drinking and Flying: Does Alcohol Consumption Affect the Flight and Echolocation Performance of Phyllostomid Bats?⇒. Lisäksi aiheesta on keskusteltu useiden biologien ja lintuharrastajien kanssa.

Otsikkokuva: Fyn Kynd Photography / Flickr, editointi: Jarmo Korteniemi
Parvikuva: Tuchodi / Flickr

Kuvassa juuri ruokaillut pohjanisohylkeen (ent. pohjanmerinorsun) poikanen. Kuvan lokki ei maitoasiaan liity. (Jerry Kirkhart / Flickr)

Nisäkkäiden maidon ravintopitoisuudet vaihtelevat huomattavasti, riippuen tietystikin lajista ja sen elintavoista. Esimerkiksi kylmillä alueilla elelevien otusten maito on erityisen rasvaista, poronmaidossa sitä on 35 %. Rasvapitoisuus voi nousta jopa 60 %:iin (harmaahylje), suurin proteiinipitoisuus on noin 15 % (pumpulihäntäkaniini), ja sokereitakin saattaa löytyä jopa 14 % (damavallabi). Ihmisillä vastaavat luvut ovat 1 %, 4 % ja 7 %, loppu on lähinnä vettä. Kyyhkynmaito on erittäin rasva- ja proteiinirikasta, ja siksi myös kokkareisempaa (luvut ovat 35 %, 60 % ja 2 %).

Muutamien tutkimusten mukaan esimerkiksi kanat kasvavat huomattavasti nopeammin, jos niille syötetään kyyhkyjen kupumaitoa. Lisäruuaksi tai vaikkapa ihmisille lehmänmaidon korvaajaksi kupumaidosta tuskin kuitenkaan on. Aineen kerääminen on varsin hankalaa ja tehotonta – kyyhkyt täytyy näet tappaa ensin.

Kyyhkysten lisäksi kaksi muutakin lintua on kehittänyt saman poikastenruokintakeinon. Flamingojen tarjoama maito on paljon rasvapitoisempaa, ja ne tuottavat ainetta koko ruokatorvensa alueella. Flamingonpoikaset elävät emojensa maidolla lähes kaksi kuukautta, ennen kuin pystyvät siivilöimään ruokansa pohjamudasta. Näppärä keino nokan siivilöiden kehittymistä odotellessa.

Myös keisaripingviiniurokset voivat syöttää poikasilleen vastaavaa maitoa muutamia päiviä. Tämä on kuitenkin vain väliaikainen keino, mikäli naaras ei ehdi palata kalastusreissultaan ennen munan kuoriutumista.

Muiden lintujen poikasilleen antama ruoka on normaalia luonnosta kerättyä sapuskaa. Se on joko täysin sulamatonta tai osittain sulanutta "aikuisten ruokaa", tai erityisesti poikasia verten kerättyä helppoa ruokaa.

Suomessa esiintyy kuutta kyyhkylajia. Eteläistä Lappia myöten tavataan sepelkyyhkyä ja sitä pienempää pulua eli eteläeurooppalaisen kalliokyyhkyn kesyä muotoa lähinnä kaupungeissa. Sepelkyyhkyllä on valkoiset kaaret siivissä ja kaulassa valkoinen läntti. Uuttukyyhkyä ja turkinkyyhkyä esiintyy rannikkoalueilla, turturikyyhkyä ainoastaan etelärannikolla. Idänturturikyyhky on harvinainen vieras.

Seuraavalla kerralla, kun joku puhuu harvinaisesta herkusta kuin "linnunmaitona", asiaa kannattaa pohtia pidempään. Eiväthän pulut mitenkään harvinaisia otuksia ole. Makuasioihin emme ota tässä kantaa.

Päivitys 29.7.2016 klo 19.20: Lisätty kappale linnunmaidon historiallisesta tunnettuudesta.
Päivitys 29.7.2016 klo 23.15: Korjattu klassinen kirjoitusvirhe, "tunturikyyhky" oikeaan muotoon "tuRturikyyhkyksi".
Päivitys 30.7.2016 klo 11:20: Lisätty tietoa kyyhkyjen esiintymisestä Suomessa.

Lähteet ja lisätietoa:  Allen: The American Agriculturist (1847). R.E.: The life of a bird (1851). Tegetmeier: Pigeons: their structure, varieties, habits, and management (1868). Ehrlich ja kumpp.: Bird Milk (1988). Besgroup: Pigeons, doves and crop milk (2007). Svensson ja kumpp.: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren linnut (2010). Gillespie ja kumpp.: Histological and global gene expression analysis of the 'lactating' pigeon crop (2011). Kielikello: Mistä linnunmaito? (2012). Gillespie ja kumpp.: Functional Similarities between Pigeon ‘Milk’ and Mammalian Milk: Induction of Immune Gene Expression and Modification of the Microbiota (2012).

Otsikkokuva: Tobias Van Der Elst / Stu Spivack / Flickr (editointi: Jarmo Korteniemi)