Kuulentojen epäilijöille nieltävää: kaikki Apollo-laskeutumispaikat kuvattu

Ma, 11/23/2015 - 15:27 By Jari Mäkinen
Apollo-laskeutumispaikat

Kuuta hyvin tarkasti kuvaava NASAn Lunar Reconnaissance Orbiter -luotain, eli tuttavallisesti LRO, on saanut nyt kiikariinsa kaikki miehitettyjen Apollo-kuulentojen laskeutumispaikat Kuun pinnalla.

LRO on ottanut kuvia näistä kaikista kuudesta paikasta vain noin 50 kilometrin korkeudesta, joten tarkkuus on niin hyvä, että kuvissa näkyvät pienetkin yksityiskohdat harmaalla pinnalla.

Kuvia on otettu itse asiassa jo varsin runsaasti eri valaistusolosuhteissa, mutta nyt niistä on julkistettu parhaat otokset siten, että niihin on merkitty kunkin laskeutumispaikan erityispiirteitä. Astronauttien kertomusten ja kuvien perusteella toki on tiedetty varsin hyvin millaiseen kuntoon kukin laskeutumispaikka jäi ja missäpäin sitä tutkimuslaitteet, kuuautot, laskeutujan alaosa ja muut pinnalle jääneet tavarat ovat. Kuvat auttavat kuitenkin jäljittämään nyt tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin laskeutumispaikat.

Tarkat tiedot näistä paikoista ja kuvista on Apollo Landing Sites Revisited -sivulla, mutta alla on kuva jokaisesta paikasta vielä pienen selityksen kera:

Apollo 11 laskeutui Kuuhun Rauhallisuuden mereen (Mare Tranquillitatis) 20. heinäkuuta 1969. Alue oli hyvin tasainen, ja vaikka se valittiin ensimmäisen laskeutumisen kohteeksi siksi, että se oli "helppo paikka laskeutua", oli Neil Armstrongilla vaikeuksia saada laskeutumisalus pinnalle ennen kuin sen polttoaine loppui. Mukana pinnalla oli myös Edwin "Buzz" Aldrin ja Kuuta kiersi kolmantena Michael Collins.

Kuvassa LM on kuumodulin alaosa (Lunar Module), PSEP on tutkimuslaitepaketti (Apollo Lunar Surface Experiments Package) ja LRRR sen ydinparisto.

Apollo 12 laskeutui Kuuhun Myrskyjen mereen (Oceanus Procellarum) 19. marraskuuta 1969, eli vain neljä kuukautta Apollo 11:n jälkeen. Laskeutumispaikka oli vain hieman Kopernikus-kraatterin eteläpuolella kävelymatkan päässä Surveyor 3 -luotaimesta, joten Charles “Pete” Conrad ja Alan Bean saapastelivat sitäkin tutkimaan. Kolmantena oli Richard Gordon Kuuta kiertämässä. Laskeutumismoduulin nimi oli Intrepid, joka on merkitty kuvaan. PLSS on kuupuvun selkäpakkaus ja HGA suurtehoantenni.

Seuraavan vuoden helmikuussa, epäonnisen Apollo 13:n jälkeen, Apollo 14 laskeutui onnistuneesti Fra Mauron ylängölle. Se, mitä kuvassa ei näy, on eräs lennon mieleenpainuvimmista näyistä: Alan Shepard löi Kuun pinnalla golf-palloa rakentamallaan hätpikaa tekemällään mailalla. Hänen kanssaan Kuussa oli Edgar Mitchell ja Stuart Roosa toimi komentomoduulin pilottina. Kuvan leveys on noin 500 metriä.

Apollo 15 -lennolla heinäkuun 1971 lopussa oli mukana ensimmäisen kerran kuuauto (kuvassa merkitty LRV, Lunar Roving Vehicle), ja siksi lennon komentajana toiminut David Scott ja kuumoduulin pilotti James Irwin kykenivät kulkemaa nyt varsin laajalti Sateiden meressä (Mare Imbrium) olevan Hadleyn rillin luona. Tällä kerralla komentomoduulissa Kuuta kiersi Alfred Worden.

Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle huhtikuussa 1972. John Young ja Charles Duke tutkivat ympäristöä paitsi kävellen välillä jyrkälläkin kraatterireunalla, niin myös jälleen kuuautolla. Ajomatkaa sen mittariin kertyi yli 26 km, eli muutama sata metriä vähemmän kuin Apollo 15-astronauteilla. Komentomoduulin pilottina toimi Ken Mattingly.

Apollo 17 oli toistaiseksi viimeinen kerta, kun ihminen on ollut Kuun pinnalla. Laskeutuminen tapahtui joulukuussa 1972 Taurus-Littrow -laaksoon ja kyseessä oli tieteellisesti merkittävin Apollo-lento: syynä tähän oli se, että lennon komentajalla Gene Cernanilla oli Kuun pinnalla mukanaan geologi Harrison Schmitt. Kaksikko huristeli kuuautollaan yli 35 km ja sen renkaanjäljet näkyvät hyvin yllä olevassa kuvassa. Komentomoduulissa oli Ron Evans.

Kuumodulin nimi oli Challenger ja Rudolph sekä Poppie ovat kraattereille annettuja nimiä.

Apollon takapiru

Su, 07/20/2014 - 11:57 By Markus Hotakainen

Ihmiskunta otti Neil Armstrongin edustamana suuren harppauksensa 45 vuotta sitten. Apollo 11 laskeutui Rauhallisuuden mereen ja avaruus oli valloitettu – ainakin silloisen näkemyksen mukaan. Toki muutama maailmankaikkeuden kolkka on edelleen koluamatta.

Kuulentojen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo homma, etenkään 1960-luvun tekniikalla. Avaruus on yhä haastava ympäristö, vaikka tekniikka on noista ajoista kehittynyt huimasti. Kun presidentti John F. Kennedy vannoi virkavalansa tammikuussa 1961, avaruus oli todellinen käymätön korpimaa.

1960-luvun alussa Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASA ei ollut miljardien dollarien vuosibudjetteja pyörittävä organisaatio tekniikan eturintamassa, vaan kohtalaisen vaatimaton valtionvirasto, joka oli presidentti Dwight D. Eisenhowerille pikemminkin välttämätön paha.

Kennedyn astuttua presidentinvirkaansa hänen oli löydettävä NASAn johtoon mies, joka hoitaisi hommat kunniakkaasti – lähinnä presidentin itsensä kannalta. Edeltäjänsä tavoin Kennedy ei ollut erityisen kiinnostunut avaruusasioista. Vasta olosuhteiden pakosta hän päätyi asettamaan kansakunnalle suuren haasteensa Kuun valloittamisesta 1960-luvun loppuun mennessä.

NASAn johtajuus ei ollut mikään unelmavirka, vaan jokaisen uraansa ajattelevan poliitikon kannalta lähinnä unohdukseen johtava umpikuja. Ennen kuin katseet kohdistuivat James Edwin Webbiin, parikymmentä ehdokasta oli jo ehtinyt kieltäytyä kunniasta.

James Webb ei ollut mikään untuvikko ottaessaan vastaan NASAn johtajuuden. Hän oli syntynyt lokakuussa 1906 Tally Hon pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa, mutta hänellä oli kokemusta Washingtonin poliittisista kuvioista jo 1930-luvulta lähtien.

Toisen maailmansodan jälkeen presidentti Harry S. Truman nimitti James Webbin budjettiviraston päälliköksi ja myöhemmin varaulkoministeriksi. Trumanin kauden päätyttyä vuonna 1953 Webb jätti Washingtonin ja palasi liike-elämään. Miljoonalla dollarilla senaattori Robert Kerr houkutteli Webbin Dean McGeen kanssa perustamansa öljy-yhtiön palvelukseen. Sieltä hänet löydettiin NASAn uudeksi johtajaksi.

Johtajan vakanssi ei kiinnostanut Webbiä, ja lisäksi hänellä oli hyvät perustelut kieltäytymiselle. Webb ei ollut tutkija eikä insinööri. Hän ei ollut koskaan nähnyt rakettia eikä ymmärtänyt niistä mitään. Kennedyn varapresidentti, jääräpäinen Lyndon B. Johnson, oli kuitenkin päättänyt istuttaa Webbin NASAn johtajan tuoliin. Ja kun Johnson jotain päätti, se myös piti. Jos uskalsi sanoa ei, sai osakseen kuuluisan ”Johnsonin käsittelyn”, joka koostui pitkälti huutamisesta silmittömän raivon vallassa.

Webb ei jäänyt luonteeltaan paljonkaan jälkeen Johnsonista eikä siksi pelännyt tätä. Hän ei ollut samanlainen kiukunpuuskainen öykkäri kuin Johnson, vaan aina kohtelias – joskin tarvittaessa jäätävän kohtelias – mutta teki silti tiettäväksi oman kantansa. Webb suostui NASAn johtajaksi sillä ehdolla, että saisi kutsun suoraan presidentiltä. Hän ilmoitti, ettei halunnut asioida ”juoksupoikien” kanssa.

Turhamaiselta vaikuttava vaatimus oli ovelaa politiikkaa. Kun Webb pääsi keskustelemaan NASAn johtamisesta suoraan Kennedyn kanssa, hän sai myös valtuutuksen tekemisilleen itseltään presidentiltä. Webb teki selväksi, että hän hoitaisi tehtävää oman näkemyksensä mukaisesti eikä suostuisi pyörähtelemään tuuliviirin lailla muiden tahojen toiveiden tuiverruksessa.

James Webb ei tullut NASAn johtajaksi niin pystymetsästä kuin hän itse ja etenkin viraston väki ajatteli. Webb oli ollut 1920-luvun lopulla laivaston lentäjänä, setvinyt 1930-luvulla valtion ja lentoyhtiöiden välisiä postinkuljetuskiistoja, toiminut 1940-luvulla lentokoneiden ohjausjärjestelmiä valmistaneen Sperry Gyroscopen varatoimitusjohtajana ja kuulunut 1950-luvun alkuvuosista lähtien lentokonevalmistaja McDonnellin johtokuntaan.

Hänellä siis oli sekä henkilökohtaista, hallinnollista että poliittista kokemusta ilmailun alalta. NASA kuitenkin on ilmailu- ja avaruusvirasto, vaikka se yhdistetään vahvimmin avaruustutkimukseen. Tärkeintä oli silti Webbin kokemus poliitikan kiemuroista. Kuten Kennedy sanoi: ”En halua tehtävään tutkijaa, vaan poliitikon.”

NASA oli alkuaikojen vaatimattomuudessaankin vahvasti tekninen organisaatio, joten sen alan osaamista virastosta löytyi jo entuudestaan. Oleellista oli saada sen johtoon henkilö, joka tulisi toimeen toisten poliitikkojen kanssa – ja vaikka ei aina tulisikaan, saisi silti asiat hoitumaan. Siinä suhteessa Johnson ja Kennedy eivät olisi voineet tehdä parempaa valintaa.

James Webb oli paitsi taitava poliitikko myös selväjärkinen realisti. Hän ei kuvitellut astuvansa kylmiltään ja itsevaltaisesti täysin tuntemattomilla vesillä purjehtivan laivan ruoriin ja pistävänsä kurssin kerralla uusiksi. Webb pyysi lähimmiksi alaisikseen NASAn edellisen varajohtajan, Hugh Drydenin, ja apulaisjohtaja Robert Seamansin. Kullakin heistä oli omat toimialueensa, mutta jokainen tiesi muidenkin tonteille kuuluvat asiat, ja siltä pohjalta kolmikko teki yhdessä päätökset. Lopullinen valta ja vastuu oli tietysti James Webbillä.

Webb sovelsi ensimmäisissä henkilövalinnoissaan paitsi jatkuvuuden periaatetta myös poliittista viisautta. Webb, demokraattihallinnon demokraattivirkamies, oli hyvissä väleissä sekä Drydenin että Seamansin kanssa, vaikka kumpainenkin oli republikaani. Näin Webb pyrki osaltaan varmistamaan, että väistämättä hyvin kalliiksi käyvä Apollo-ohjelma saisi kongressin tuen poliittisista voimasuhteista riippumatta.

Webb piti satelliittiteknologian sovellutusten kehittämistä, muiden aurinkokunnan kappaleiden tutkimusta luotainten avulla ja havaintolaitteiden saamista Maan kiertoradalle lähes yhtä tärkeinä tavoitteina kuin laskeutumista Kuuhun. Jo vuonna 1965 eli neljännesvuosisata ennen Hubblen toteutumista Webb asetti yhdeksi Nasan tavoitteeksi saada suuri tähtitieteellinen teleskooppi kiertoradalle. Ja muutaman vuoden kuluttua avaruuteen kohoaa Webbin nimeä kantava Hubblea paljon suurempi avaruusteleskooppi.

Webbin uran käännekohdaksi muodostui tapahtuma, joka oli raunioittaa koko Apollo-ohjelman. Tammikuussa 1967 Apollo 1 oli Saturn 1B -raketin kärjessä laukaisualustalla. Lähtöön oli vielä kuukausi. Astronautit olivat komentomoduulissa harjoituksessa, jossa käytiin läpi simuloitua lähtölaskentaa. Kenellekään ei ollut tullut mieleen, että harjoitus voisi olla vaarallinen. Sitä se kuitenkin oli. Kun moduulissa syttyi tulipalo, parikymmentä sekuntia myöhemmin Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee olivat menehtyneet.

Webb sai presidentti Johnsonilta luvan selvittää onnettomuuden syyt NASAn sisäisenä tutkintana, mutta kongressille se ei riittänyt. Sekä senaatti että edustajainhuone perustivat omat komiteansa, joiden tehtävänä oli tutkia läpikotaisin, mitä oli tehty väärin ja miksi.

Onnettomuuden jälkiselvittelyissä paljastui vakavia puutteita sekä NASAn että komentomoduulin rakentaneen North American Aviationin toiminnassa. Ne eivät kuitenkaan olisi olleet NASAlle tai Webbille niin raskauttavia, ellei kongressin kuulusteluissa olisi ollut mukana senaattoreita, joille oli tärkeämpää luoda näyttävää uraa kuin selvittää, mitä todella tapahtui.

Ankarasta painostuksesta huolimatta NASA ja Webb saivat periaatteessa synninpäästön, mutta organisaation maine oli saanut kovan kolauksen. Historiallisten avaruuslentojen myötä lehtien myyntiluvut olivat nousseet. Poliitikot olivat saaneet kotiosavaltioihinsa työpaikkoja avaruuskeskusten ja tuotantolaitosten myötä. Vaikeiden aikojen koittaessa poliitikot ja lehdistö käänsivät kuitenkin NASAlle ja James Webbille selkänsä.

Webb oli loppuun saakka poikkeuksellinen johtaja. Hän erosi ennen Apollo 11 -lentoa, johon huipentui liki vuosikymmenen kestänyt kamppailu teknisiä vaikeuksia, tiukkaa aikataulua, yllättäviä budjettileikkauksia ja salamyhkäisiä neuvostoliittolaisia vastaan.

Kun Johnson päätti olla asettumatta presidenttiehdokkaaksi ja vallanvaihto Valkoisessa talossa vääjäämättä lähestyi, Webb tiesi oman lähtölaskentansa olevan jo käynnissä. Syyskuussa 1968 hän meni piakkoin väistyvän Johnsonin puheille keskustellakseen erinäisistä tärkeistä asioista. Yllätyksekseen Webb sai presidentiltä jokseenkin suoran käskyn ilmoittaa erostaan heti. Johnson ei varsinaisesti antanut Webbille potkuja, vaan keksi, että sopiva hetki erolle olisi Webbin 62. syntymäpäivä.

Johnsonin pakeilta Webb marssi suoraan Valkoisen talon tiedotusosastolle, joka antoi saman tien julkisuuteen tiedon, että Webb eroaa tehtävästään 7. lokakuuta 1968. Asiat etenivät niin rivakasti, että Webbin Patsy-vaimokin sai tietää asiasta naapurilta, joka oli kuullut uutisen radiosta.

Heinäkuussa 1969 James Webb oli Lyndon Johnsonin kanssa kutsuvieraiden joukossa seuraamassa Apollo 11:n laukaisua kohti Kuuta, mutta lennon jälkeen järjestetyissä juhlallisuuksissa Webb ei enää ollut mukana.

Eronsa myötä Webb jätti Nasan kertaheitolla taakseen. Eläkevuosinaan hän oli muun muassa lukuisten yritysten hallitusten jäsen. Yksi merkittävimmistä toimista oli Smithsonian-instituutin johtokunnan puheenjohtajuus, johon Webb nimitettiin vuonna 1970. Webbillä todettiin Parkinsonin tauti vuonna 1975, mutta hän jatkoi sisukkaasti puheenjohtajan tehtävässään vuoteen 1982 saakka. Maaliskuussa 1992 Webb menehtyi sydänkohtaukseen.

Webb sai viimeisinä vuosinaan useita tunnustuksia ansiokkaasta urastaan, mutta suurelle yleisölle hänen nimensä kävi yhä tuntemattomammaksi. Vasta Hubble-avaruusteleskoopin seuraajan yllättävä ja monia hämmentänyt nimeäminen toi Webbin nimen takaisin julkisuuteen.

James Webb ei ollut täydellinen johtaja eikä hän onnistunut luomaan halajamaansa täydellistä organisaatiota. Hän ei ollut tutkija tai insinööri, vaan lakimies ja poliitikko. Hän ei halunnut Nasan johtoon, mutta tehtävään jouduttuaan hoiti sitä parhaan kykynsä mukaan ja varmisti mahdottomalta tuntuneen tavoitteen saavuttamisen.

Läheskään aina Webbin tapa johtaa ei ollut muiden mieleen, ja lopulta hän joutui väistymään hetkeä ennen suuren unelman täyttymistä. Siitä huolimatta James Webb oli se henkilö, joka vei ihmiskunnan Kuuhun.

Artikkeli on ilmestynyt aiemmin hieman laajemmassa muodossa Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 5/2009.

Jadejänis saapui Kuuta kiertämään

Pe, 12/06/2013 - 11:02 By Jari Mäkinen
Chang'e 3 -laskeutuja saapuu Kuun kiertoradalle. Pysäytyskuva animaatiosta. Kuva: CCTV/CNTV

Kiinan kuulaskeutuja Chang'e 3 saapui Kuun kiertoradalle tänään perjantaina klo 11:53 Suomen aikaa 112 tuntia kestäneen lennon jälkeen. Luotain laukaistiin matkaan maanantaina 2. joulukuuta klo 19:30 Suomen aikaa Long March 3B -kantoraketilla Xichangin laukaisukeskuksesta Sichuanin maakunnan lounaisosasta. Vaikka kyseessä on laskeutuja, asettuu se ensin Kuuta kiertämään ja laskeutuu Kuun pinnalle vasta joulukuun puolivälissä.

Kyseessä on Kiinan kolmas lento Kuuta kiertämään ja ensimmäinen laskeutuminen Kuun pinnalle.

Laskeutumispaikka on Sinus Iridum eli Sateenkaartenlahti, 249 km halkaisijaltaan oleva laavan täyttämä kraatteri Mare Imbriumissa. Sen pystyy hyvin näkemään paljain silminkin Kuun pinnalla. Kyseessä on suuri törmäyskraatteri, joka täytyi basalttisella laavalla heti törmäyksen jälkeen ja on sen vuoksi hyvin tasainen ja turvallinen laskeutumiseen.

Laskeutujan massa on 1200 kiloa ja sen toiminta-ajaksi on laskettu kolme kuukautta. Voimansa se saa aurinkopaneelien sijaan pienestä radioaktiivisesta paristosta.

Mukana on seitsemän tieteellistä tutkimuslaitetta, joista suurin osa on erityyppisiä kameroita. Kolmen "tavallisen" maisemaa kuvaavien kameroiden lisäksi kyydissä on ultraviolettivalon alueella toimiva teleskooppi, joka on ensimmäinen kookas kaukoputki Kuun pinnalla. Sen avulla tullaan kuvaamaan niin tähtitaivaan kohteita kuin Maan ympärillä olevaa sähköisesti varattujen hiukkasten pilveä. Yksi tutkimuslaitteista on pintaa analysoiva anturi, joka tunkeutuu pinnan alle.

Jännittävin Chang'e 3:n laitteista on kuitenkin Yutu, eli Jadejänis. Se on kiinalaisen Kuussa elävän valkoisen jäniksen mukaan nimetty kuukulkija, joka on rakennettu Shanghaissa. Puolitoista metriä korkea 120-kiloinen laite toimii aurinkopaneelien tuottamalla virralla ja pystyy liikkumaan Kuun pinnalla niin kauko-ohjattuna kuin oman ohjauslaitteistonsa avulla. Sen tekoälyohjelmiston kerrotaan pystyvän navigoimaan myös kaltevissa maastoissa ja pystyvän kiertämään mahdollisia esteitä, kuten suuria kiviä tai kuoppia.

Kulkijassa on kuusi pyörää, sen toivotaan liikkuvan Kuun pinnalla ainakin 10 kilometrin verran ja pystyvän tutkimaan kolmen neliökilometrin alalta kuuperää laskeutujan luona. Se pystynee välittämään suoraa TV-kuvaa Kuun pinnalta kameramastossaan olevilla kameroillaan.

Kuvaamisen lisäksi Yutu kykenee kaivamaan ja tutkimaan Kuun pintaa sekä sondaamaan pinnan alle jopa 30 metrin syvyyteen runkonsa alla olevalla tutkalaitteistollaan. Mahdollisesti heikkoja kaikuja pinnan alta saadaan jopa satojen metrien syvyydestä.

Kerroimme enemmän kuukulkijasta marraskuun alussa artikkelissa Kiina esitteli kuukulkijaansa ja luonnollisesti jatkamme Jadejäniksen seuraamista jatkossakin!

Mikäli laskeutuminen onnistuu, on kyseessä ensimmäinen pehmeä kuulaskeutuminen 37 vuoteen – edellisen kerran niin teki neuvostoliiton Luna-24 elokuussa 1976.

Luna ei vain laskeutunut, vaan se myös toi Maahan 170 grammaa kuuperää Mare Crisiumista. Kiinan seuraava askel on myös näytteenhakumatka Kuusta, mutta sitä ennen (tämänhetkisten suunnitelmien mukaan) Chang'e 4 tekee samankaltaisen laskeutumisen Kuuhun ennen kuin Chang'e 5 suuntaa näytettä poimimaan vuonna 2017.

Kiina tähtää näiden lentojen jälkeen edelleen taikonauttien lähettämiseen Kuuhun 2020-luvun puolivälissä.

Chang'e 3 Kuun pinnalla havainnekuvassa

Kiina esitteli kuukulkijaansa

Ke, 11/06/2013 - 11:52 By Jari Mäkinen
Chang'e 3 -kuukulkija

Kiina esitteli "sattumalta" Intian onnistuneen Mars-laukaisun jälkeen omaa joulukuussa matkaan lähtevää Chang'e 3 -kuukulkijaansa. Kiina ja Intia ovat jo pitkään nokitelleet toisiaan avaruuslennoilla ja käyvät paikallista avaruuskilpailua Aasiassa.

Kiina laukaisi ensimmäisen kuuluotaimensa, kiinalaisen Kuun jumalattaren mukaan nimetyn Chang'e 1:n, lokakuussa 2007 ja se kiersi Kuuta noin puolentoista vuoden ajan. Chang'e 2 seurasi sitä lokakuussa 2010. Vuonna 2012 se ohjattiin pois Kuun luota ulos planeettainväliseen avaruuteen ja kohti asteroidi 4179 Toutatisia, jonka ohi se lensi joulukuussa 2012. Näin Kiinasta tuli Yhdysvaltain, Euroopan ja Japanin jälkeen neljäs maa, joka on onnistunut tutkimaan aurinkokunnan pienkappaletta lähietäisyydeltä.

Chang'e 2 kuvasi Kuun pintaa hyvin tarkasti, jotta Chang'e 3 -voisi lasketutua turvallisesti Kuun pinnalle; laskeutumispaikaksi on valittu Sinus Iridum, laavatasanko Mare Imbriumin luoteiskulmassa. 1,2-tonninen laskeutuja saa virtaa ydinparistosta ja sen eliniäksi on kaavailtu kolmea kuukautta. Sen mukana on oheisessa kuvassa oleva kuukulkija (tai kuvassa lienee kulkijan mallikappale) ja lisäksi siinä on tutkimuslaitteita, kameroita ja jopa tähtitieteellinen kaukoputki.

Kuusipyöräinen kulkija on noin 1,5 metriä pitkä ja sen massa on noin 120 kiloa. Se pystyy kulkemaan itsenäisesti tekoälyn avulla Kuun pinnalla, mutta sitä voidaan myös kauko-ohjata Maasta. Kulkijassa on aurinkopaneelit sähköä tuottamassa ja noin 20 kilon edestä tutkimuslaitteita sekä kameroita. Eräs kiinnostavimmista instrumenteista on tutka, joka pystyy tekemään ensimmäiset sondaukset Kuun pinnanalaisesta rakenteesta jopa 30 metrin syvyyteen. Kiinalaisten aikomuksena on ajella noin 10 kilometrin päähän laskeutujasta ja tutkia noin kolmen neliökilometrin kokoisen alueen perin pohjin kolmen kuukauden aikana.

Chang'e 4 tulee olemaan samanlainen laskeutuja ja kulkija vuonna 2015. Niitä seuraa Chang'e 5 vuonna 2017, ja sille on annettu kunnianhimoinen tehtävä: tuoda näytteitä Kuun pinnalta Maahan. Se tulee olemaan varsin merkittävä maineteko Kiinalle ja asettaa maan ehdottomasti Aasian avaruuskilvan johtoon.

Lue lisää Kiinan, Intian ja Japanin pienimuotoisesta avaruuskilpailusta Tiedetuubin blogista.

3+1 teoriaa

"Kuulennot olivat pelkkää rahan haaskausta, tieteen ja tekniikan valjastamista suurvaltapolitiikan vetojuhdiksi." Tämäntyyppistä kritiikkiä esitettiin aikoinaan ja sitä kuulee edelleen toisinaan. Avaruustutkimus on kallista, siitä ei ole epäilystäkään, mutta moneen muuhun – ja turhempaan – asiaan käytetään paljon enemmän rahaa.

Silti voi kysyä, oliko yli 40 vuotta sitten tehdyistä kuulennoista tieteellistä hyötyä? Kyllä oli, vaikka tiede pääsikin mukaan Apollo-ohjelmaan ikään kuin jälkijunassa. Päätökset kuulennoista tehtiin poliittisin perustein, mutta kun Kuuhun kerran oltiin menossa, voisihan siellä jotain tutkimustakin tehdä. Ja sitä myös tehtiin, sillä tutkijoilla oli mielessään monta avointa kysymystä, joihin voitaisiin saada vastaus menemällä Kuuhun.

Yksi keskeinen asia, johon kuulentojen toivottiin tuovan selvyys, oli Kuun synty. Ennen Neil Armstrongin "pientä askelta" tutkijoilla oli pohdittavanaan kolme teoriaa. Yhden mukaan Kuun syntyyn tarvittava aines olisi irronnut vinhasti pyörivästä Maasta nykyisen Tyynen valtameren kohdalta. Toisen mukaan Kuu olisi syntynyt muualla Aurinkokunnassa ja joutunut sitten Maan sieppaamaksi. Ja kolmannen mukaan Maa ja Kuu olisivat muotoutuneet samaan aikaan jo alun perin lähekkäin.

Jokaisessa teoriassa oli ongelmansa, joiden vakavuus vaihteli teoriasta toiseen. Ne eivät siten olleet keskenään ihan yhtä vakavasti otettavia, mutta silti toistensa kanssa kilpailevia. Kuulentojen ja niiden myötä saatavien kivinäytteiden toivottiin vihdoin tekevän selväksi, mikä teorioista olisi oikea. Ja tekiväthän ne: ei mikään.

Tutkijat joutuivat palaamaan piirustuspöydän ääreen ja kehittämään aivan uuden teorian. Tuloksena oli törmäysmalli. Sen mukaan Kuu on syntynyt aineesta, jonka Maahan muinoin törmännyt noin Marsin kokoinen kappale heitti avaruuteen. Osa aineesta jäi Maan läheisyyteen ja muodosti ruhjoutunutta planeettaa ympäröivän kiekon, josta sitten kertyi Kuu.

Tänään ja huomenna Royal Societyssa pidetään Kuun syntyä koskeva tieteellinen kokous. Olin juuri kuuntelemassa Robin Canubin, Southwest Research Instituten tutkijan, esitystä erilaisista törmäysmalleista. Hänen mukaansa nuoreen Maahan ei ehkä törmännytkään viistosti Marsin kokoinen protoplaneetta, vaan kaksi samankokoista, massaltaan Maan puolikasta kappaletta saattoi osua toisiinsa kosmisessa nokkakolarissa. Se selittäisi (yksityiskohtiin menemättä) Maan ja Kuun samanlaiset happi-isotooppisuhteet, mikä on yksi "perinteisen" törmäysmallin ongelmista.

Kolmesta vaihtoehtoisesta teoriasta on siis hypätty täysin uuden teorian erilaisiin versioihin. Näinhän tiede etenee, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta olisiko Kuun synnyn tutkimus edennyt tällä tavalla, ellei kuulentoja olisi tehty? Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, etenkin tulevaisuuden, vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta puhumattakaan, joten emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. Tiedämme vain, miten tutkimus eteni kuulentojen seurauksena.

Edellisessä blogitekstissäni parjasin klassista fundeeraamista ainoana maailmankuvan muodostamisen välineenä. Nyt kyseenalaistan häikäilemättä myös pelkän katselun: aivan kaikkea ei saada selville ainoastaan "katselemalla" (lainausmerkit viittaavat siihen, että havaintoja pystytään nykyisin tekemään kaikilla aallonpituusalueilla, jotka valoa lukuunottamatta ovat ihmissilmille näkymättömiä). Toisinaan ratkaisu löytyy vasta menemällä paikan päälle.

Maailmankaikkeus ja itse asiassa pelkkä Aurinkokuntakin on kuitenkin niin valtaisan suuri, ettei "paikan päälle" niin vain mennä. Toistaiseksi ihminen on päässyt vasta Kuuhun saakka, mutta sekin osoittautui tieteen kannalta hyödylliseksi. Ja se oli mahdollista monien turhana ja turhan kalliina pitämän avaruustutkimuksen ansiosta.

[Ursan Avaruustuubi]