Apollo-ohjelma

Sotšin olympialaiset kisat alkavat tänään ja oletettavasti täyttävät tiedotusvälineet parin viikon ajan enemmän tai vähemmän tärkeillä urheilu-uutisilla. Ja mikä ettei, pitäähän maailmassa olla iloa ja kisaamista; se, että kansat ja yksittäiset urheilijat taistelevat toisiaan vastaan rauhanomaisesti Olympian perinteisessä hengessä, on kaikin puolin hyvä asia.

Kisoista puhuttaessa on esiin tullut myös niiden hinta: 30 – 50 miljardia euroa. Lisäksi tietysti kokonaiskustannuksiin täytyy laskea mukaan kunkin maan omat panostukset kisoihin, urheilijoiden valmentautuminen ja varusteet, mutta sinällään jo kisapaikan rakentaminen on varsin suuri summa rahaa. Itse asiassa hyvin suuri määrä rahaa, liki Suomen valtionbudjetin kokoluokkaa.

Kun kyse on avaruuslennoista ja -tutkimuksesa, huomio kiintyy yleensä hyvin nopeasti kustannuksiin. Maksaa hanke sitten kymmenen miljoonaa tai miljardin, sitä pidetään aina erittäin kalliina. Monien alitajuntaan on iskostunut kuvitelma siitä, että avaruustoiminta on automaattisesti ällistyttävän hurjan kallista, mitä se ei ole sen enempää kuin mikä muu tahansa huipputekniikka tai -tutkimus.

Historian kallein avaruushanke, Yhdysvaltain kuulento-ohjelma Apollo, maksoi nykyradassa noin 80 miljardia euroa, kun summaan lasketaan mukaan niin miehitettyjen alusten, rakettien ja niiden vaatimien koulutus- sekä lennojohtorakennusten tekemisen kuin myös intensiivisen tutkimusohjelman ennen lentoja.

Kaikkiaan kustannukset jakaantuivat vuosien 1959 ja 1973 välille ja tuottivat paitsi työtä sadoille tuhansille ihmisille, niin myös suuria edistysaskeleita tekniikassa, joista nautimme tänään itsestäänselvyyksinä. Jo pelkästään se, että avaruudessa opittiin operoimaan rutiininomaisesti, vei satelliittialaa eteenpäin harppauksilla. Apollo-ohjelman rahassa mittaamaton osuus, ensimmäiset kuvat maapallosta toisen taivaankappaleen pinnalta, ja se ylpeä tietoisuus meissä kaikissa, että ihminen on käynyt Kuussa… Nämä kaikki ovat jotain, minkä arvoa on vaikea arvioida

Tämän hetken kallein avaruustutkimushanke on kansainvälinen avaruusasema. Sen kustannukset maailmanlaajuisesti ovat noin sata miljardia euroa. Hanke on vähemmän näyttävä kuin Apollo-lennot, mutta se on paitsi tuonut maailman avaruusvallat (Kiinaa lukuun ottamatta) tekemään työtä yhdessä kilpailun sijaan, niin myös tehnyt avaruudessa olemisesta ja työskentelemisestä tylsää arkirutiinia. Se on suuri saavutus. Emme jaksa enää hurrata liikennelentokoneen onnistuneelle laskeutumiselle juuri sen enempää kuin uudesta miehistöstä avaruusasemalle.

Avaruusaseman jälkeen tavoitteena on jälleen tehdä (viimein) jotain suurta: miehitetty lento Marsiin. Sen tekemisestä on erilaisia suunnitelmia ja sitä valmistellaan jo aktiivisesti, vaikka mitään virallista hanketta ei ole vielä olemassa. Jopa yksityiset yritykset kurottavat nyt Marsiin ja suunnitteilla on jopa TV-ohjelmakonseptiin perustuva reality-show Marsiin oikeasti menemisestä. Toteutuuko tuo MarsOne -hanke vai ei, on sitten toinen asia, mutta yritys on mitä mainioin.

Näiden kaikkien Mars-hankkeiden suurin onhelma on kuitenkin raha. Kuten tiedetään, avaruustoiminta on tajuttoman kallista: eri arvioiden mukaan miehitetty lento Marsiin ja takaisin sekä sen vaatiman tekniikan kehittäminen maksaisi noin 30-60 miljardia euroa.

Hetkinen…sehän on jokseenkin sama kuin Sotšin olympiakisat maksavat! Olympialaiset menevät ja tulevat, ja vaikka kisakylät ja muistot jäävät, ei tuosta uhrauksesta jää paljoakaan sellaista, mikä hyödyttää ihmiskuntaa tulevaisuudessa. Mars-lento sen sijaan olisi kuin uusi Apollo-ohjelma, joka toisi työtä ja veisi tieteellisteknistä osaamistamme eteenpäin, se olisi innostajana muillakin aloilla, se toisi meille uuden, yhteisen unelman, mitä tänä hieman masentavana aikana kaivattaisiin.

Jos olympialaisiin löytyy helposti tuollainen raha, niin miksi Mars-lentoon ei löydy?

Hankkeiden rinnastaminen tietysti on hieman typerää, sillä samaan tapaan voisi verrata vaikka nälänhädän poistamisen kustannuksia ja sotilasbudjetteja. Silti en voi olla ihmettelemättä, kuinka yksiin urheilukisoihin voidaan polttaa rahaa miehitetyn Mars-lennon verran – eikä huomio kisojen budjetista puhuttaessa ole niinkään rahamäärässä kuin siinä, kuinka suuri osa rahasta on valunut itse asiassa lahjuksiin ja erilaisille välikäsille.

No, tulihan osa Sotšin rahoista myös avaruustoimintaan, sillä eihän olympiatuli ilmaiseksi avaruusasemalla käynyt...

"Kuulennot olivat pelkkää rahan haaskausta, tieteen ja tekniikan valjastamista suurvaltapolitiikan vetojuhdiksi." Tämäntyyppistä kritiikkiä esitettiin aikoinaan ja sitä kuulee edelleen toisinaan. Avaruustutkimus on kallista, siitä ei ole epäilystäkään, mutta moneen muuhun – ja turhempaan – asiaan käytetään paljon enemmän rahaa.

Silti voi kysyä, oliko yli 40 vuotta sitten tehdyistä kuulennoista tieteellistä hyötyä? Kyllä oli, vaikka tiede pääsikin mukaan Apollo-ohjelmaan ikään kuin jälkijunassa. Päätökset kuulennoista tehtiin poliittisin perustein, mutta kun Kuuhun kerran oltiin menossa, voisihan siellä jotain tutkimustakin tehdä. Ja sitä myös tehtiin, sillä tutkijoilla oli mielessään monta avointa kysymystä, joihin voitaisiin saada vastaus menemällä Kuuhun.

Yksi keskeinen asia, johon kuulentojen toivottiin tuovan selvyys, oli Kuun synty. Ennen Neil Armstrongin "pientä askelta" tutkijoilla oli pohdittavanaan kolme teoriaa. Yhden mukaan Kuun syntyyn tarvittava aines olisi irronnut vinhasti pyörivästä Maasta nykyisen Tyynen valtameren kohdalta. Toisen mukaan Kuu olisi syntynyt muualla Aurinkokunnassa ja joutunut sitten Maan sieppaamaksi. Ja kolmannen mukaan Maa ja Kuu olisivat muotoutuneet samaan aikaan jo alun perin lähekkäin.

Jokaisessa teoriassa oli ongelmansa, joiden vakavuus vaihteli teoriasta toiseen. Ne eivät siten olleet keskenään ihan yhtä vakavasti otettavia, mutta silti toistensa kanssa kilpailevia. Kuulentojen ja niiden myötä saatavien kivinäytteiden toivottiin vihdoin tekevän selväksi, mikä teorioista olisi oikea. Ja tekiväthän ne: ei mikään.

Tutkijat joutuivat palaamaan piirustuspöydän ääreen ja kehittämään aivan uuden teorian. Tuloksena oli törmäysmalli. Sen mukaan Kuu on syntynyt aineesta, jonka Maahan muinoin törmännyt noin Marsin kokoinen kappale heitti avaruuteen. Osa aineesta jäi Maan läheisyyteen ja muodosti ruhjoutunutta planeettaa ympäröivän kiekon, josta sitten kertyi Kuu.

Tänään ja huomenna Royal Societyssa pidetään Kuun syntyä koskeva tieteellinen kokous. Olin juuri kuuntelemassa Robin Canubin, Southwest Research Instituten tutkijan, esitystä erilaisista törmäysmalleista. Hänen mukaansa nuoreen Maahan ei ehkä törmännytkään viistosti Marsin kokoinen protoplaneetta, vaan kaksi samankokoista, massaltaan Maan puolikasta kappaletta saattoi osua toisiinsa kosmisessa nokkakolarissa. Se selittäisi (yksityiskohtiin menemättä) Maan ja Kuun samanlaiset happi-isotooppisuhteet, mikä on yksi "perinteisen" törmäysmallin ongelmista.

Kolmesta vaihtoehtoisesta teoriasta on siis hypätty täysin uuden teorian erilaisiin versioihin. Näinhän tiede etenee, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Mutta olisiko Kuun synnyn tutkimus edennyt tällä tavalla, ellei kuulentoja olisi tehty? Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, etenkin tulevaisuuden, vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta puhumattakaan, joten emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. Tiedämme vain, miten tutkimus eteni kuulentojen seurauksena.

Edellisessä blogitekstissäni parjasin klassista fundeeraamista ainoana maailmankuvan muodostamisen välineenä. Nyt kyseenalaistan häikäilemättä myös pelkän katselun: aivan kaikkea ei saada selville ainoastaan "katselemalla" (lainausmerkit viittaavat siihen, että havaintoja pystytään nykyisin tekemään kaikilla aallonpituusalueilla, jotka valoa lukuunottamatta ovat ihmissilmille näkymättömiä). Toisinaan ratkaisu löytyy vasta menemällä paikan päälle.

Maailmankaikkeus ja itse asiassa pelkkä Aurinkokuntakin on kuitenkin niin valtaisan suuri, ettei "paikan päälle" niin vain mennä. Toistaiseksi ihminen on päässyt vasta Kuuhun saakka, mutta sekin osoittautui tieteen kannalta hyödylliseksi. Ja se oli mahdollista monien turhana ja turhan kalliina pitämän avaruustutkimuksen ansiosta.

[Ursan Avaruustuubi]