Ydinpommiteema jatkuu toisen päivän kuvan verran, sillä tänään muistellaan täsmälleen 70 vuotta sitten tapahtunutta ensimmäistä ydinaseen käyttöä sodassa: ydinpommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Toinen podotettiin Nagasakiin 9.8.1945. Noin 200 000 ihmistä kuoli, Japani antautui ja toinen maailmansota päättyi.
Sen jälkeen alkoi pian kylmä sota ja sen myötä myös ydinaseiden kehitys kiihtyi. Paitsi niiden kehitys, niin myös niiden valmistaminen sekä kaiken ydinsotaan liittyvien laitteiden rakentaminen.
1960-luvulle tultaessa suurvalloilla oli pommikoneita ja pian myös mannertenvälisiä ohjuksia, joilla ne pystyivät tuhoamaan totaalisesti paitsi toisensa, niin samalla koko maapallon.
Kummallakin puolella odotettiin sormi punaisella napilla hyökkäystä, ja oli oikeastaan ihme, ettei kumpikaan käynnistänyt sotaa vahingossa.
Tosin se oli hyvin lähellä 26. syyskuuta 1983. Neuvostoliitto havaitsi satelliiteillaan maata kohti lähestyviä Yhdysvaltain ohjuksia ja valmistautui täysimittaiseen vastaiskuun. Ohjuspatterit, ydinpommikoneet ja korkein sotilasjohto sekä Kreml olivat valmiudessa, mutta kaikki odottivat Stanislav Jevgrafovits Petrovin käskyä: hän oli vastuussa varhaisvaroitusjärjestelmän hälytysten seurannasta ja jos hän olisi menettänyt tuolloin malttinsa, olisi maapallon – ja samalla Suomen – tulevaisuus ollut täysin toisenlainen.
Jos hän olisi sanonut ”da”, olisi Neuvostoliitto iskenyt Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, ja sieltä olisi tullut samalla mitalla takaisin. Ydinsodassa ei olisi ollut voittajia.
Petrov tiesi sen, ja siksi hän katsoi epäuskoisena näyttöruuduilla maataan lähestyviä ohjuksia bunkkerissaan Moskovan luona. Tieto lähestyvistä ohjuksista tuli Neuvostoliiton ohjusvalvontasatelliiteista, jotka havaitsivat ensin yhden ja sitten useampia, lopulta neljä.
Koska satelliittien havainnot olivat toisinaan olleet epäluotettavia, Petrov halusi saada varmistuksen vielä tutka-asemilta, vaikka silloin ohjukset olisivat olleet enää vain minuuttien päässä kohteistaan; kauaksi näkevä tutka ei ollut tuolloin toiminnassa.
Lisäksi Petrov päätteli: jos USA olisi todellakin halunnut tehdä ensi-iskun, miksi se olisi laukaissut vain pari ohjusta? Ne saisivat vain aikaan vastaiskun, mihin vastaamiseen menisi aikaa ja todennäköisesti neuvosto-ohjukset ennättäisivät ensin tuhoamaan amerikkalaistukikohtia. Jos isku olisi ollut siis todellinen, olisi ohjuksia pitänyt olla satoja.
Siksi Petrov katsoi pitkien minuuttien ajan havaittujen ohjusten lähestymistä, mutta ei vahvistanut niiden olemassaoloa – vaikka linjojen päässä jo odotettiin sormet napeilla. Hän odotti varmistusta, sillä jos ohjukset olisivat todellisia, ei lopputulos olisi juurikaan erilainen, mikäli vastaisku lähtisi hieman myöhässä.
Pian tutka-asemat vahvistivat epäilykset. Mitään ei ollut tulossa, ohjuksia ei ollut olemassa. Kyseessä oli väärä hälytys. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, ja kenties syvimpään huokaisi Petrov. Hän ei tehnyt virhettä, vaan pelasti maapallon.
Myöhemmin kävi ilmi, että hälytys johtui erittäin harvinaisesta tilanteesta, missä Auringon valo osui satelliitteihin omituisesti. Osatekijöinä olivat korkealla olleet pilvet sekä satelliittien käyttämät erittäin soikeat kiertoradat.
Kyseessä on tiettävästi kaikkein vaarallisin kylmän sodan aikana tapahtunut tilanne, jonka johdosta täysimittainen ydinsota oli erittäin lähellä. Petrovin kylmähermoisuuden ja analyyttisuuden ansiosta maapallo sai lisäaikaa; samalla todistettiin jälleen kerran, että armeija ei ole oikea paikka sotahulluille.
Kiitos, Stanislav Petrov – sinun ansiostasi 26. syyskuuta 1983 ei ole maailmantuhon merkkipäivä.
Sinulle kuuluisi Nobelin rauhanpalkinto!
Kuva: Kuvakaappaus Petrovista kertovasta RT:n ohjelmasta.
