Internet on tehnyt uutisoinnista yhä nopeampaa jos kohta tarkkuuden kanssa on usein vähän niin ja näin. Jos epätarkkuus yhdistyy ei-niin-nopeaan uutistoimintaan, ollaan ihan hakoteillä.

Eilisissä Nykypäivän Verkkouutisissa oli räväkkä otsikko: "Kaukaisella planeetalla havaittiin kummia valoja".

Onko nyt nähty jotain outoa jonkin eksoplaneetan pinnalla? Tai kukaties omassa Aurinkokunnassamme? Mars… Jupiter…

Ei, vaan jotakin siltä väliltä eikä edes ihan tuoreeltaan. Tarina jatkuu: "Marsin ja Jupiterin välillä matkaava Nasan luotain on tehnyt erikoisen havainnon."

Jutussa kerrotaan, kuinka "Yhdysvaltojen avaruushallinto Nasan Dawn-luotain on ottanut ensimmäiset kuvat Ceres-kääpiöplaneetasta."

Ensimmäiset? Luotain aloitti Cereksen kuvaamisen aikoja sitten ja jo joulukuussa kääpiöplaneetta alkoi erottua pelkän valopisteen sijasta kiekkona. Maaliskuussa Dawn asettui Cerestä kiertävälle radalle (eli "matkaava" luotain on jo päässyt perille), ja on kevään ja alkukesän kuluessa lähettänyt yhä tarkempia kuvia.

Juttuun liittyvän kuvan – joka on myös yllä – yhteydessä on linkki Dawn-luotaimen kotisivuille, joilla todetaan, että "Nämä ovat ensimmäisiä kuvia Dawnin toiselta kartoitusradalta…"

Ensimmäiset, juu.

"Uutisen" varsinainen pihvi löytyy Ceres-planeetan (hohhoijaa…) pinnalla näkyvistä kirkkaista valopisteistä, joita esittävien kuvien "kerrotaan yllättäneen tiedemiehet". Kyllä, viime helmikuussa!

Cereksen pinnalla näkyi vaaleita laikkuja jo toistakymmentä vuotta sitten Hubble-avaruusteleskoopilla otetuissa kuvissa, mutta "valoista" alettiin puhua vasta Dawn-luotaimen välittäessä tarkempia näkymiä kuluvan vuoden alussa.

Salaliittoteoreetikkojen haahuilut "vieraan sivilisaation rakentaman kaupungin valoista" sentään ammutaan alas ja kirkkaiden valopisteiden todetaan tutkijoiden mukaan olevan "mitä todennäköisimmin heijastuksia jäästä tai suoloista".

Sitten tarina lähteekin taas lapasesta: "Yksi Dawnin tarkoituksista on selvittää, ovatko Ceres-planeetan olot olleet muinoin sellaiset, että siellä olisi voinut kehittyä elämää."

No kun ei ole. Jos nyt sivuutetaan se pikkuseikka, että jutussa kutsutaan Cerestä toistuvasti "planeetaksi", sen mahdollisella elämällä ei ole koskaan spekuloitu – lukuunottamatta noita salaliittoteoreetikkojen haahuiluja. Siksi Dawn-luotaimenkaan tarkoituksiin ei lukeudu elämän edellytysten selvittely.

Cereksen kytkös elämään on vain välillinen. Kääpiöplaneettaa tutkimalla toivotaan saatavan lisätietoa Aurinkokunnan varhaisista kehitysvaiheista sekä veden esiintymisestä asteroidivyöhykkeen kappaleissa ja sen mahdollisesta kulkeutumisesta Maahan. Sikäli taustalla ovat siis myös elämän edellytykset. Mutta eivät Cereksellä.

Olkoonkin, että Verkkouutisten huttu on suurelta osin suoraa käännöstä USA Todayn käsittämättömästä soopasta, vastuu virheistä ei ole sillä kuitattu. Alussa mainitun uutisoinnin nopeutumisen ohella internet on vaikuttanut myös faktatietojen tarkistamiseen: se ei ole koskaan ollut niin vaivatonta kuin nykyisin.

Paitsi jos luottaa yhteen ainoaan lähteeseen, jossa ne ovat valmiiksi ihan pielessä. Eihän kaikkea VOI tietää.

Turun lentokentällä järjestettiin kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Turku Airshow 2015, Suomen Ilmailuliiton päälentonäytös. Olin paikalla kumpanakin yleisöpäivänä, ja porukkaa tuntui riittävän, mutta joukkoon mahtui mukavasti. Alla muutamia kentältä keräämiäni ruusuja ja risuja.

Tapahtuman anti oli varmasti jokaiselle omanlaisensa. Joku varomaton saattoi saada Fougan ulinasta kuulovaurion, joku toinen taas kenties alkaa nyt isona lentäjäksi. Itse jatkan yhä tiiviimmin yksityislentolupakirjasta haaveilusta... ja se voi nyt ollakin piirun verran lähempänä: Enää nimittäin tarvitsee vääntäytyä opetuspaikalle ainoastaan lentelyn (ja muiden käytännön toimien) ajaksi. Aiemmin lentoteoriakin on pitänyt opettaa naamatusten, vaikka nettiluennot ovat jo pitkään käyneet suorituksista muilla aloilla. Mutta nyt, alkuvuodesta lähtien, karmean väännön jälkeen, viranomainen on ryhtynyt hyväksymään etäsuorittamisen myös lento-opetuksessa. Edistystä, sanon ma!

Ainoa löytämäni esimerkki tavalla tai toisella tieteellisestä lentotoiminnasta Airshowssa oli SC.7 Skyvan. Sen maitopurkkia muistuttava ulkonäkö pettää: Vekotin todella lentää! (Ja vieläpä eri tavoin kuin maitopurkki.) Alunperin lyhyen matkan kuljetuksiin suunniteltua konetta käytetään Aalto-yliopistossa satelliitteihin tulevien laitteistojen testaukseen ja kalibrointiin. Turussa sen kyydissä oli jääpeitteen rosoisuutta mittaava tutkalaitteisto, jonka toivotaan toimivan myös arktisen alueen öljypäästöjen valvonnassa. Talven aikana sitä on testilennätetty mm. Itä- ja Perämerellä. Kerätty aineisto on ikävä kyllä vielä tutkittavana (ja siksi salaista), joten satunnainen ja esimerkkejä toivonut tiedejournalisti jäi nuolemaan näppejään.

Taitolentoesitykset ovat lähes poikkeuksetta lentonäytöten näyttävintä antia. Yleisö sai Turussa nauttia sekä pienten potkurikoneiden että suihkuhävittäjien taidonnäytteistä taivaalla. Pääesiintyjinä olivat taitolentoryhmät Baltic Bees (Latvia) ja Turkish stars (Turkki), vaikka niiden esitykset olivatkin lähes toistensa kopioita. Lähes samaan ylsi myös kotimainen Midnight Hawks, vaikkei heiltä mitään hiuskarvan etäisyydeltä tehtyjä lähiohituksia nähtykään. Alla koostevideo lentojen menevimmistä paloista:

Esitysten innoittamana halusin selvittää, miltä erilaisten konetyyppien lentäminen tuntuu pilotin kannalta. Suuntasin kiusaamaan ilmavoimien lentäjiä, joiden koulutuksessa siirrytään nopeassa tahdissa koneelta toiselle. Harjoituskoneet Vinka ja Hawk ovat konsensuksen mukaan "ihan oikeita lentokoneita". Ne kulkevat laajoin kaartein ja varsin pyöreitä ratoja - jälkimmäinen vain nopeammin suihkumoottorinsa avulla. Niillä myös suunnistetaan lähinnä visuaalisesti tai mittareilla. Hornetissa sen sijaan toimitaan paljolti tutkan avulla. Hornetin meno myös tuntuu "tavallaan vähiten lentämiseltä". Kulku on paljon kulmikkaampaa: Hornet menee minne halutaan, eli sinne mihin moottorit työntävät. Erään Hornetia kuutisen vuotta lentäneen pilotin mukaan se myös yllättäen on kolmesta koneesta se helpoin lennettävä. Tietokone hoitaa paljon käytännön touhuista, joten pilotille jää aikaa käyttää muita laitteita. "Voisi vaikkapa pelata Tetristä."

Tutustuin myös ilmavoimien Casa C-295 -kuljetuskoneeseen, joka on huhujen mukaan suurin ilmavoimien lentokone kautta historian. Mukaan mahtuu pyöreästi 60 laskuvarjojääkäriä varusteineen, tai vaikkapa muutama kuplavolkkari. Melkein junanvaunun pituinen lentovekotin toki on varsin iso. Mekaanikkojen kehuessa konetta taustalla tosin siintää tankkejakin kuljettava C-17, johon varmaan mahtuisivat (purettuna) kaikki kolme maamme Casaa.

Olisi ollut kiinnostavaa perehtyä myös lähitulevaisuudessa (lue: 15 vuoden aikaskaalalla) tehtäviin ilmavoimien konehankintoihin liittyviin kysymyksiin. Pettymykseni olikin suuri, kun Lockheed-Martinin teltta oli alituiseen joko tyhjänä tai suljettuna, eikä Eurofighterinkaan puolelta näkynyt missään yhtään mitään. Saabilta taas paikalla oli ystävällinen ja avoimesti asioista kertova henkilökunta. Kun Jas Gripen vielä teki taivaalla useita näytöslentoja, nostan naapurimaan firmalle hattua. Vaikkei tuollaisia kauppoja millään yleisö-peeärrällä toivottavasti tehdäkään...

Omasta mielestäni hienointa oli kuitenkin kuunnella Fougan ulinaa ja katsella typistettykeulaisen Mig-15:n profiilia. Vain yksi nuoruuteni Rovaniemen taivaalla lennelleistä nostalgisista koneista puuttui. Löytyykö maastamme vielä lentokuntoisia Drakeneita?

"IS:n lukija ikuisti harvinaisen sääilmiön"

Näin Ilta-Sanomissa hehkutettiin pari päivää sitten "tuplasateenkaarta", jonka lukija oli onnistunut ikuistamaan (otsikkokuva ei liity tapaukseen). Kuvaajaa voi onnitella hienosta otoksesta, mutta samalla on pakko tuottaa pettymys: tuplakaari ei ole mitenkään erityisen harvinainen. Etenkin jos pääsateenkaari on kirkas, näkyy sen ulkopuolella aika usein himmeämpi, mutta silti selvästi erottuva sivusateenkaari.

Rariteetiksi luonnehdinta ei kuitenkaan ollut jutun ainoa tai edes pahin virhe. Tekstissä erehdyttiin selostamaan tuon "harvinaisen" toisen sateenkaaren syntyä. Ja metsäänhän siinä mentiin. Tai oikeastaan järveen.

Wikipediaan nojaava selitys lähtee siitä, että "moninkertaisia sateenkaaria voi syntyä, kun valonlähteitä on useampia". Tämä on ihan totta.

Jatkokin pitää kutinsa: "Toinen valonlähde syntyy yleensä heijastuksen aikaansaamana. Heijastus taas tapahtuu yleensä vedenpinnasta…" Vieläkin ollaan oikeilla jäljillä, mutta sitten: "…kuten tässäkin tapauksessa".

No nimenomaan tässä tapauksessa valo ei heijastu vedenpinnasta, valonlähteitä ei ole useampia eikä kyseessä ole moninkertainen sateenkaari.

Sateenkaari syntyy auringonvalon heijastuessa ja taittuessa vesipisaroissa. Kun valonsäde menee pisaran sisään – eli siirtyy ilmasta veteen, virallisemmin sanottuna harvemmasta väliaineesta tiheämpään – sen kulkusuunta muuttuu samaan tapaan kuin valon taittuessa linssissä.

Sitten valonsäde heijastuu pisaran "takaseinästä" ja muuttaa vielä kertaalleen kulkusuuntaansa tullessaan pisarasta ulos eli siirtyessään vedestä takaisin ilmaan.

Auringonvalon taittuessa se hajoaa spektrin väreihin, koska eri värit eli eri aallonpituudet taittuvat hieman eri tavoin. Keskimäärin pisaraan osuvan ja siitä lähtevän valonsäteen kulkusuuntien välinen kulma on 42 astetta. Siksi sateenkaari näkyy aina 42 asteen etäisyydellä Auringon vastapisteestä, joka on katselijan pään tai kuvaa otettaessa kameran heittämän varjon kohdalla.

Sivusateenkaari syntyy, kun auringonvalo heijastuu pisaran sisällä kahdesti. Silloin kulkusuunta muuttuu keskimäärin 51 astetta ja sillä etäisyydellä sivusateenkaari ympäröi Auringon vastapistettä. Ylimääräinen heijastus aiheuttaa myös sen, että sivusateenkaaressa värit ovat päinvastaisessa järjestyksessä pääsateenkaareen verrattuna: punainen on sisimpänä, violetti uloimpana.   

Tarkemmin sateenkaarista ja niiden synnystä on kerrottu Tiedetuubissa jo aiemmin.

Ehkä hupaisin detalji on jutun lopussa. Uutista kerrotaan korjatun: "Paltamo ei sijaitse Keski-Suomessa. Paltamo on Kainuuta."

Eikä kuvassa ole moninkertainen sateenkaari, vaan pää- ja sivusateenkaari. Ensin mainittu olisi ollut melko harvinainen, sillä se vaatii syntyäkseen tietynlaiset olosuhteet. Jälkimmäisten näkyminen edellyttää ainoastaan, että sataa ja paistaa. 

Tänään 22.4. on vietetty Maapallopäivää. Earth Day on vuonna 1970 ensimmäistä kertaa vietetty merkkipäivä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota maapalloon sekä erityisesti ympäristönsuojeluun. Idean siitä heitti ilmoille John McConell UNESCOn vuonna 1969 San Franciscossa pitämässä kokouksessa, ja vaikka sittemmin päivää on pyritty saamaan laajemmin kansainväliseen tietoisuuteen, on se pysynyt hyvin amerikkalaisena tapahtumana. Erityisen innostunut siitä on jälleen kerran ollut NASAn kaukokartoitusohjelma ja sen sosiaalisen median toimijat.

Joka tapauksessa virallisesti päivää vietettiin tänäänkin ympäri maailmaa ja monet vaikuttajat sekä kuuluisuudet ovat kertoneet tuestaan ympäristönsuojelulle. Otsikkokuvana olevan kuvan maapallosta laajakulmaobjektiivin läpi kuvattuna avaruusaseman kupolista lähetti asemalla oleva italialainen astronautti Samantha Christoforetti asianmukaisin Earth Day -toivotuksin.

On tietysti hyvä, että erilaisia merkkipäiviä vietetään ja niiden avulla huomiota kiinnitetään moniin tärkeisiin asioihin. Päiviä on kuitenkin nykyisin niin paljon, että yksittäiset teemat jäävät pimentoon. 

Lisäksi maapallo on aihe, mitä meidän jokaisen kannattaisi ajatella joka päivä – olemmehan täysin riippuvaisia oman kotiplaneettamme toiminnasta ja tarjoamasta suojasta, ravinnosta ja ilmasta. Itselläni Maa on tietokoneen työpöydän taustakuvana ja katson useaan kertaan päivässä kuvia maapallosta. Tärkein syy on esteettinen, sillä Maa on kaunis. Se on sinivalkoinen pallo mustan avaruuden keskellä, yksityiskohdissaan upea ja kokonaisuudessaan majesteettinen. Sitä voisi ihailla tuntikaupalla. Sitä katsoessa tulevat mieleen myös auringonlaskut ja -nousut, jotka etenkin mannertenvälisillä lennoilla lentokoneesta katsottuna ovat syöpyneet parhaimpien muistojeni joukkoon.

Toinen syy on se, että kuvassa näkyy kaksi asiaa, joita rakastan: Maa ja avaruus.

Kun katson

kotiplaneettaamme, kuulen tuulen ja valtamerten aallot. Näen pilvet taivaalla, autiomaiden hiekkalakeudet ja sademetsien yllättäen tulvivat pikkupurot. Tunnen olevani Lapissa revontulten alla ja juttelemassa ystävieni kanssa. Koko elämäni on tämän kosmisesti pienen pallon pinnalla, ja sen kuvaa katsoessani olen tyytyväinen. Koen olevani velvollinen myös pitämään siitä huolta omilla pienillä teoillani.

Avaruudesta otettua kuvaa katsoessa en voi olla ajattelematta myös sitä, että aikanaan monien haaveena ollut matka avaruuteen ei ole enää mahdottomuus. Se ei ole vielä arkista, mutta jo rutiinia. Tälläkin hetkellä avaruudessa on kuusi ihmistä. jotka voivat parilla käsiliikkeellä lipua avaruusasemalla ikkunan ääreen ja katsoa alas maapalloon. Taivaalla on satoja satelliitteja, jotka tekevät jatkuvasti havaintoja Maasta. Voit katsoa lähes suoraa kuvaa kotiplaneetastamme esimerkiksi suoraan avaruusasemalta (suora video on myös tuossa alhaalla)  tai (hieman käsiteltynä) yksittäisinä kuvina Eumetsatin sivuilta.

Suosittelen lämpimästi uhraamaan jokaisesta pienen hetken maapallolle ja sen ajattelulle, ja katsomaan sen aikana vaikkapa näitä kauniita kuvia ainutlaatuisesta kotiplaneetastamme. Näin jokaisesta päivästä tulee Earth Day.

Otsikkokuvana on Alex Federleyn vuonna 1906 piirtämä pilakuva eri puolueiden edustajista ennen Suomen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Velikulta-lehdessä julkaistussa kuvassa puolueet kilpailevat Suomi-neidon katsellessa vieressä. 

Kuva on jotenkin osuva myös tilanteeseen nyt yli sata vuotta myöhemmin, sillä jokainen tuijottaa tiukasti omaan napaansa ja Suomen etu lienee jossain taka-alalla. Kuvassa ei näy iloisuutta, tulevaisuudenuskoa tai yhteistyöhalua. Tunnelma on yhtä apea ja mustavalkoinen kuin vaalikopeissa vuonna 2015.

Käyty vaalikampanja on ollut varsin omituinen, sillä kukaan ei ole oikeastaan puhunut asiaa. Nyt olevat vaalit ovat monessa mielessä tärkeimmät vaalit pitkiin aikoihin, sillä Suomi on vaikeuksissa ja tuleva Eduskunta sekä hallitus joutuvat tekemään suuria ja kauaskantoisia päätöksiä. Ovatko edessä olevat haasteet niin suuria, että niistä ei haluta sanoa mitään? 

Mitä sitten toivoisin ehdokkaiden sanovan? Tässä pieni lista:

1. Mitä mieltä olet tutkimuksesta, tuotekehityksestä ja ennen kaikkea perustutkimuksesta?

Erityisen häiritsevä kampanjakevät on ollut siksi, että nimenomaan Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeä tiede- ja tutkimuspolitiikka on ollut täysin poissa keskustelusta. Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että Suomi pitää saada nousuun ja että ainoastaan lisäämällä taloudellista aktiivisuutta voidaan saada budjettivaje täytettyä. Ellei suomalaisyrityksiin saada lisää puhtia, eivät rajutkaan leikkaukset menoissa riitä.

Kun ajatellaan Suomea tuolloin vuonna 1906 ja nyt 2015, on kyseessä melkein kuin kaksi eri maata. Se, millä maatalousvaltainen, lähes kehitysmaana ollut Suomi saatiin nostettua kaikilla mittareilla arvioituna maailman huippukastiin, oli yksinkertaisesti tiede ja tekniikka. Niiden avulla Suomi teollistettiin, niillä maatalous saatiin toimimaan ankarissa pohjoisissa olosuhteissa ja niillä kehitettiin monta huipputeknologiayhtiötä – Nokia komeimpana kruununa. 

Tässä valossa on todella hämmentävää, että ainoat konkreettiset visiot maamme tiede- ja teknologiapanostuksista lähitulevaisuudessa ovat leikkauksia. Korulauseet ovat asia erikseen, sillä puheista huolimatta jo viime vuosina on tutkimus- ja kehitysmäärärahoja leikattu rajusti. On oikeastaan ihme, että suomalaistutkimuksella menee vielä kohtalaisen hyvin.

Varsinkin perustutkimus on ollut leikkauslistalla, ja nyt monet niistä harvoista ehdokkailta tulleista tiedettä koskeneista konkreettisista mielipiteistä kehottavat siirtämään yhä enemmän painopistettä perustutkimuksesta soveltavaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen. 

Kannattaa muistaa, että Nokian nousu maailman huipulle perustui ensinnä perustutkimuksen kautta saatuun tietoon ja sen jälkeen tämän tiedon näppärään (ja juuri oikeaan aikaan tapahtuneeseen) soveltamiseen. Tuotekehitys on nimensä mukaisesti olemassa olevan kehittämistä paremmaksi, ja sillä on ehdottomasti tärkeä paikkansa, mutta hyppäykset eteenpäin tehdään perustutkimuksen tuottamin löydöin. Tai sattumalta. 

Huomenna ehdokasta valittaessa kannattaa siksi suosia ehdokasta, joka lupaa edesauttaa tiedettä sekä teknologian kehittämistä yleisesti ja erityisesti perustutkimusta. 

2. Mitä haluat tulevaisuudelta: takaisin menneisyyteen vai katse kohti tulevaa?

Ensimmäiseen kohtaan liittyy myös visio ja into. Nyt puhti on poissa ja visiona on kelata aikakoneella parikymmentä vuotta taaksepäin. Missä on suomalainen sisu, kun sitä kaivataan?

On hyvä olla realisti, mutta on vielä parempi katsoa tulevaisuuteen jossain määrin toiveikkaasti ja pyrkiä tekemään siitä hyvä. Nyt monet ehdokkaat ja puolueet takertuvat vanhoihin arvoihin sekä tottumuksiin – oletettavasti siksi, että eivät ymmärrä (eivätkä halua ymmärtää) mihin maailma on menossa. Jos haluamme vaikuttaa tulevaisuuteemme, meidän pitää olla mukana tekemässä sitä – ja siinäkin tärkeintä on tiede ja tutkimus. Suomi ei ole tällä hetkellä maa, missä uusiin ongelmiin etsitään ratkaisua, vaan ongelmat pyritään kieltämään.

3. Voisiko Suomi olla avoin ja utelias?

Ja kaiken tämän yläpuolella on vielä henkinen ilmapiiri. Valitettavasti monissa puheenvuoroissa käytännössä halveksitaan ulkomaalaisia ja muita erilaisia, vaikka – taas kerran – Suomen kehittyminen nykyisenlaiseksi ei olisi tapahtunut näin nopeasti ilman Suomeen tulleita siirtolaisia ja muualta napattuja ideoita.

Paitsi että tiede ja tutkimus kaipaisi lisää rahoitusta valtion budjetista, panostusta tarvittaisiin ennen kaikkea yhtiöitä. Yhtiöt puolestaan kaipaavat niin ulkomaisia tutkijoita ja ideoitakin, kuin myös markkinoita ulkomailta. Pieni maa ei voi katsoa vain napaansa, sillä sisämarkkinamme ovat aivan liian pienet. Mikäli asenteet ulkomaalaisia kohtaan ovat vihamieliset, Suomeen tulee ainoastaan niitä, joiden on pakko tulla – eivätkä he ole aina kaikkein optimaalisimpia tulokkaita Suomen kehittämisen kannalta (mutta heidänkin tulonsa Suomeen edesauttaa monikulttuurisuutta). Onneksi on myös muutamia hulluja, jotka tulevat ja pysyvät kaikesta huolimatta...

Nyt ja vastaisuudessa avoimuus ja uteliaisuus ovat erittäin tärkeitä ominaisuuksia, on kyse sitten kehittyvästä yhteiskunnasta tai yksittäisistä ehdokkaista. Kun näihin yhdistetään hyvä tietotaito sekä ahkeruus, niin saamme mielestäni erinomaisen ehdokkaan kaavan.

Tällaisia ehdokkaita on melkein kaikissa puolueissa ja toivoisin näkeväni juuri tällaisia kansanedustajia tulevassa Eduskunnassa. 

Ehdokasta ennättää vielä etsimään vaikkapa YLEn vaalikoneella 
(vaikka siinäkään ei ole yhtään kysymystä tieteeseen tai tekniikkaan liittyen, ellei ydinvoimalapäätöstä lasketa sellaiseksi).

Euroopan avaruusjärjestö kutsuu kaikkia osallistumaan valokuvauskilpailuun, joka liittyy uuden, maapalloa eri aallonpituuksilla kuvaavan Sentinel-2A -satelliitin laukaisuun. Satelliitti laukaistaan Maata kiertämään kesäkuun 12. päivänä, mutta kilpailu tapahtuu jo sitä ennen, sillä voittaja pääsee seuraamaan laukaisua ESAn avaruusoperaatiokeskuksessa.

Kilpailun teema on "värinäkö" eli "colour vision" englanniksi, koska Sentinel-2 -satelliitit kuvaavat maapalloa 13 eri kanavalla, jotta sen kuvista saataisiin paljon erilaista tietoa maapallon pinnan sekä merien ominaisuuksista ja kasvillisuudesta.

Sentinelit ovat olennainen osa Euroopan komission Kopernikus-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on lähettää Maata kiertämään erilaisista satelliiteista koostuva lauma, joka tutkii sekä kuvaa maapalloa eri tavoilla sekä tuottaa runsaasti tarkkaa tietoa tutkijoille ja viranomaisille. Nämä tiedot auttavat hallitsemaan ympäristöämme, ymmärtämään esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksia sekä tekemään arkipäiväisestä elämästämme turvallisempaa.

Avaruudessa jo oleva Sentinel-1 havaitsee Maata tutkalla, kun taas Sentinel-2:n tärkein mittalaite on uudenlainen korkearesoluutioinen monikanavakamera. Kumpiakin satelliitteja on tarkoitus lähettää ainakin kaksi, ja ensimmäinen Sentinel-2, nimeltään Sentinel-2A, laukaistaan nyt olevan aikataulun mukaan 12. kesäkuuta 2015. 

Luontojärjestö WWF järjestää vuosittain maaliskuun lopulla Earth Hour -tempauksen. Ideana on napsauttaa turha sähkövalaistus pois päältä, kaikki yhdessä, kello puoli yhdeksästä puoli kymmeneen. Keskityn tässä järkevyyteen ja vaikuttavuuteen, itse tapahtumasta kerrotaan vaikkapa aiemmassa Tiedetuubin jutussa.

Heti aluksi painotan, ettei Earth Hour todellakaan tähtää sähkönkulutuksen vähentymiseen juuri kuuluisan tuntinsa aikana. Pääpointti on ideassa, sähkön säästämisen symboliarvossa ja suurten väkijoukkojen pitkän tähtäimen käyttötottumusten muuttamisessa, yhdessä muiden kanssa.

Vuonna 2015 tempauksen mottona oli "ilmastonmuutoksen torjuminen". Säästämällä sähköä näet vähennetään myös kasvihuonekaasupäästöjä. Hyvä idea. Periaatteessa.

WWF mainostaa Earth Hourin olevan oiva tilaisuus vaikkapa kynttilänvaloillallisen järjestämiselle. Samaan hengenvetoon innostetaan, että tempauksen jälkeen voi sitten päivitellä porukalla kynttiläkuvia sosiaalisessa mediassa ja kertoa kuinka kivaa oli! Mukavaa, lutuista, mahtavaa... mutta onko tuollaisessa yhtään mitään järkeä?

Onko Earth Hourin aikana "säästetty" sähkö - oli määrä miten mitätön tahansa, tästä hieman tuonnempana - tosiaan pakko imaista saman tien käyttöön usuttamalla innostunut väki nettiin? WWF:ltä jää myös mainitsematta, ettei kyttilöiden polttelu ole kovinkaan ympäristöystävällistä - päinvastoin. Tuikut tupruttavat ympärilleen osaksi karsinogeenisiä pienhiukkasia, ja nostavat yleistä tulipaloriskiä aika roimasti. Lisäksi niiden polttelu lisää hiilidioksidipäästöjä reippaasti. Erään laskelman mukaan CO₂-päästöt nousevat lähes 10 grammalla per kynttilä. (Nykyisin määrä tosin on suurempi, sillä tuossa vertailukohtana olivat "energiasyöpöt" 40 watin hehkulamput..) Toinen laskelma väittää, että Earth Hour päästäisi yksistään Suomessa ilmoille pyöreästi sata tonnia hiilidioksidia. Niin romanttista kuin se onkin, kynttilöiden polttelu ei siis liene kovin terveellistä, kenellekään.

Homma etenee aivan kuin Keeping up appearances -brittikomediassa (suomennettu Pokka pitää). Myös sarjan pääosassa toilailevan Hyacinth Bucket'n (lausutaan [bu.kɛ]) erityistaito on kynttiläillallisten järjestäminen. Ja myös hän tykkää antamastaan yläluokkaisesta vaikutelmasta kuin sika perunasta, muttei juurikaan mieti toimiensa vaikutuksia. Syytän nyt WWF:ää hieman samanmoisesta ajattelemattomuudesta. (En tosin usko, että Hyacinth ikinä kehottaisi vieraitaan mainostamaan illallisia somessa...)

Homma ei taida toimia aivan näin yksinkertaisesti...
 

Entäs sitten se sähkönkulutus?

Jään lopulta pakostakin miettimään, vaikuttiko Earth Hour yhtään mitenkään todelliseen sähkönkulutukseen. Asia on onneksi helppo selvittää (Suomen osalta) Fingridin tilastoista. Fingrid ylläpitää sähkön kantaverkkoa, jonka kautta kulkee noin 75 % maassamme käytetystä sähköstä. Se myös tarjoaa kätevästi mittaustietoa sekä sähkön kulutuksesta että sen tuotannosta.

Koko Suomen sähkönkulutus on tähän aikaan vuodesta pyöreästi 10000 MWh tunnissa. Tarkasta ajanhetkestä riippuen arvo vaihtelee noin 1000 megawattitunnilla suuntaansa: Ylivoimaisesti eniten sähköä kuluu arkisin, seitsemän ja kymmenen välillä, aamuin illoin. Vastaavasti hiljaisinta aikaa sähkörintamalla ovat viikonloput, etenkin aikaiset sunnuntaiaamut.

Kuka tuon kaiken sähkön sitten käyttää? Tilastokeskus kertoo, että teollisuus imee siitä noin puolet, ja kotitaloudet ovat vastuussa noin neljänneksestä (lämmitys vie tästä suurimman osan, laitteet ja valaistus vähän vähemmän). Loppu jakautuu maatalouden, palveluiden sekä julkisen kulutuksen ja liikenteen välille.