Kosmologinen vakio on kummajainen, jonka Einstein vuonna 1916 julkaisema Yleinen suhteellisuusteoria pitää sisällään. Kun suhteellisuusteoria johti eittämättä siihen tilanteeseen, että maailmankaikkeus romahtisi kasaan ainetiheytensä vuoksi, oli kätevin tapa "korjata" vika lisätä kaavoihin vakio, joka pitäisi maailmankaikkeuden staattisena. Se olisi ikäänkuin antipainovoimaa.
Sen tausta on kuitenkin ymmärrettävä, sillä 1900-luvun alussa kuvamme maailmankaikkeudesta oli hieman erilainen kuin nykyisin. Emme tietäneet kunnolla esimerkiksi etäisyyksiä selvästi Aurinkokunnan ulkopuolella oleviin kohteisiin, kuten galakseihin, emme tietäneet paljonko kaikenkaikkiaan on ainetta, ja koko käsitys siitä, millainen maailmankaikkeus on, oli epäselvä.
Tilanne oli kuitenkin muuttumassa jo Einsteihin pohtiessa suhteellisuuttaan.
Vesto Slipher havaitsi vuonna 1912 galaksien punasiirtymän, ja kun punasiirtymän tiedettiin syntyvän suhteellisesta nopeuserosta, ymmärrettiin galaksien etääntyvän meistä. Alexander Friedmann osoitti vuonna 1922 (Einsteinin kaavoilla!), että maailmankaikkeus laajenee. Vuonna 1927 Georges Lemaître ehdotti, että galaksien etäisyys on verrannollinen niiden etääntymisnopeuteen. Kaksi vuotta myöhemmin Edwin Hubble osoitti tämän todeksi havainnoillaan.
Kun kaikki viittasi siihen, että maailmankaikkeus laajenee, ei Einstein sätkinyt vastaan, vaan totesi kosmologisen vakion olevan "elämänsä suurimman virheen".
Se ei kuitenkaan ollut sitä, sillä vuonna 1998 päädyttiin jo aiemmin olleisiin havaintoihin ja ajatuksiin perustuen siihen ajatukseen, että maailmankaikkeus ei olekaan vain laajenemassa, vaan laajeneminen vain nopeutuu ajan kuluessa. Mitä kauemmaksi tulevaisuuteen mennään, sitä nopeammin universumi laajenee.
Siis: jonkinlainen kosmologinen vakio onkin tarpeen, mutta juuri päinvastoin kuin Einstein aikanaan oletti. Sen tarkoitus ei ole pitää maailmankaikkeus vakiokokoisena, vaan kuvata sen kiihtyvää laajenemista.
Voisi siis sanoa, että Einsteinin suurin virhe oli olettaa kosmologisen vakion olleen virhe.