Iltasanomissa hehkutetaan: "Vuoden 2014 vakuuttavimman todisteen Loch Nessin olemassaolosta on esittänyt ruotsalainen Bjarne Sjöstrand". Tosin uutisointi pistetään brittimedian piikkiin ja jutun otsikko on hieman epävarmempi "Löysikö ruotsalaismies todisteen Loch Nessin hirviöstä?"

Voin vastata kysymykseen: ei löytänyt. Sjöstrand bongasi kotikoneellaan Ruotsissa Google Mapsista otoksen, jossa näkyy "vaalea, pitkulainen muoto". Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Nessietä on metsästetty menestyksellisesti satelliittikuvien avulla; asia oli esillä Tiedetuubissakin viime syksynä.

Sjöstrand lähetti kuvan Skotlantiin, jossa perinteisessä kilpailussa etsitään "vuoden vakuuttavinta todistetta Loch Nessin hirviöstä".

Paitsi ettei etsitä. Kisan virallinen otsikko on "Best Nessie Sighting of The Year" eli vuoden paras Nessie-havainto. Olkoonkin, että tämä voi joidenkin mielestä mennä hiusten halkomiseksi, mutta "vuoden paras havainto" on aika lailla eri asia kuin "vakuuttavin todiste". Nessie-fanit epäilemättä pitävät Sjöstrandin kuvaa – jolla hän voitti kilvan ja 2 000 puntaa – vakuuttavana todisteena, mutta toisaalta melkein mikä tahansa käy sellaisesta, jos usko on riittävän vahva. 

Kuvakisan ratkaisivat Inverness Courier -lehden lukijat nettiäänestyksellä, jossa Sjöstrandin voittoisa kuva sai huikeat 92 000 ääntä. Mikä tietysti tekee siitä todisteena entistä vakuuttavamman, koska 92 000 ihmistä ei voi olla väärässä.

Uutinen siitä, että viime vuonna Nessiestä saatiin ylipäätään kuvia kilpailtavaksi asti, on kaiken kaikkiaan hyvin huojentava. Edellisvuonna hirviö ei nimittäin suostunut näyttäytymään kertaakaan. 

Tarinassa viimeisen sanan pääsee sanomaan Gary Campbell, joka pitää rekisteriä Nessie-havainnoista: "Toistaiseksi pitkulaiselle muodolle ei ole esitetty hänen mielestään järkevää selitystä." Se on harvinaisen osuva luonnehdinta.  

Sinänsä kilpailun voittaja ei ole yllätys, sillä ruotsalaiset ovat tunnetusti hyviä löytämään "vakuuttavia todisteita" kaikenlaisista vedessä ja myös veden alla liikkuvista "asioista".

Syksyllä 2018 – ainakin suunnitelmien mukaan – avaruuteen laukaistavan James Webb -teleskoopin aurinkosuoja on jälleen askeleen lähempänä valmistumistaan: ensimmäinen viidestä kerroksesta on saatu kuosiinsa.

Äkkiseltään voi kuulostaa hassulta, että tähtiä tarkkaileva kaukoputki tarvitsee suojaa Auringolta. Tähtiähän tutkitaan öisin. Ei Hubble-avaruusteleskoopissakaan ole mitään erillistä aurinkosuojaa, ellei sellaiseksi lasketa koko putken sulkevaa läppää. Varsinaisesti teleskoopin laitteita suojelee Auringon paahteelta ja vaihtelevilta lämpötiloilta monikerroksinen, kiiltäväpintainen eristemateriaali, johon koko aparaatti on kiedottu kuin jättimäinen joulukuusenkoriste.

Webb on kuitenkin monella tapaa eri juttu kuin Hubble. Siinä missä Hubble-avaruusteleskooppi kiertää Maata noin 550 kilometrin korkeudessa, ja viettää joka kierroksella puolet ajasta Maan langettamassa varjossa ja siten pimeydessä, Webb-avaruusteleskooppi on noin 1,5 miljoonan kilometrin etäisyydellä Maasta Lagrangen pisteessä, missä on käytännössä loputon päivä. Auringon ankara paahde korventaa teleskooppia ja sen laitteita kaiken aikaa.

Periaatteessa Lagrangen L2-piste on Maan varjossa, mutta umbra (eli täysvarjo) ei ulotu niin kauas, joten sieltä katsottuna Maa peittää ainoastaan osan Auringosta. Kaiken lisäksi L2-pisteeseen sijoitettu avaruuslaite ei todellisuudessa pysyttele Maan ja Auringon suhteen paikallaan vaan kiertää tuota matemaattista pistettä niin sanottua halorataa pitkin. Eli käytännössä se on jatkuvassa auringonpaisteessa.

Toisin kuin Hubble, Webb on lisäksi rakenteeltaan avoin. Se ei siis ole perinteisessä mielessä kaukoPUTKI, jos kohta maanpäällisetkin suuret peiliteleskoopit ovat rakenteeltaan luurankomaisia. Ne ovat kuitenkin tähtitornien ympäröimiä ja paikoissa, missä öisin ei ole pelkoa muusta valosta kuin tähtien tuikkeesta. Lagrangen L2-pisteessä teleskooppiin tulvisi hajavaloa, joka pilaisi kaikki havainnot.

Ehkä tärkein peruste auringonsuojan tarpeelle on Webb-avaruusteleskoopin tutkima aallonpituusalue. Hubble on optimoitu näkyvän valon ja ultraviolettisäteilyn aallonpituuksille – siksi pääpeilin surullisenkuuluisaa hiontavirhettä oikovassa optiikassakin on korjauspeilejä eikä -linssejä, sillä uv-säteily imeytyisi linssien lasiin.

Webbin avulla on tarkoitus tarkkailla maailmankaikkeutta ja sen moninaisia kohteita infrapuna- eli lämpösäteilyn aallonpituuksilla. Avainsana tässä on "lämpö". Jotta havaintoja häiritsevät tekijät saataisiin minimoitua, teleskoopin optimilämpötila on 40 kelviniä eli noin -233 celsiusastetta. Osa sen mittalaitteista jäähdytetään peräti seitsemän kelvinin eli -266 celsiusasteen lämpötilaan.

Se olisi hyvin hankalaa, jos Aurinko pääsisi paahtamaan suoraan kaukoputken lämpöyliherkkiin osiin. Webb-teleskoopin Auringon puoleisella sivulla – eli aurinkosuojan pinnalla – lämpötila nimittäin kohoaa lähes veden kiehumispisteen lukemiin, noin 85 celsiusasteeseen eli 358 kelviniin. Jos instrumenttien jäähdytys hoidettaisiin kokonaan esimerkiksi nestemäisen heliumin avulla, sitä tarvittaisiin 5–10 vuoden mittaiseksi suunnitellun toiminnan aikana tonneittain. Kun se loppuisi, kaukoputki olisi käyttökelvoton.

Aurinkosuojaan kilpistyy valon lisäksi myös Auringon näkymätön vaikutus: sähköisesti varatuista hiukkasista koostuva aurinkotuuli. Viisikerroksinen, alumiinilla ja silikonilla päällystetystä Kapton-nimisestä polymeeristä tehty suoja toimii varjostimen lisäksi myös eristeenä. Suojamateriaalissa oleva johdotus toimii kuin ukkosenjohdatin ja estää elektroniikan vaurioitumisen Auringosta puhaltavan sähköisen tuulen tuiverruksessa.

Webb-avaruusteleskoopin tenniskentän kokoinen aurinkosuoja ei enää kuulostakaan yhtään hassulta eikä hassummalta kapistukselta.

(Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.)

Viisaammatkin voivat mennä vipuun, kun asiaa ei ajatella ihan loppuun saakka. Vuodenvaihteessa Lontoon Science Museumin sähköpostiuutiskirjeessä mainostettiin museon verkkokaupan kaukoputkia.

"Kaukoputket valmiina! 48 tunnin ajan annamme 10 prosentin alennuksen kaikista kaukoputkistamme, jotta voit valmistautua tähtien katseluun vuonna 2015!"

Okei, kiva juttu. Museokaupasta löytyy lähes markettitasoisia muutaman kympin vehkeitä, mutta myös satoja puntia maksavia kunnon kaukoputkia goto-jalustoineen kaikkineen. Ja perinteisesti kiinnostavia tähtitaivaan tapahtumia on käytetty täkyinä teleskooppien markkinoinnissa, ei siinäkään mitään.

Mainosjargon jatkuu: "Jos teet tilauksen tänään [tiistaina] ennen kello yhtä iltapäivällä ja valitset 'seuraavan arkipäivän toimituksen', saat kaukoputkesi jo huomenna eli ajoissa katsellaksesi kvadrantidien meteoriparvea tulevana viikonloppuna."

Just. Taitaa olla tiedossa rankkoja reklamaatioita: tähdenlentoja ei katsella kaukoputkella. Tai voi tietysti yrittää, mutta älköön kukaan sitten valittako, ettei ole tullut varoitetuksi.

Jos otetaan esimerkiksi museokaupan valikoimaan kuuluva Celestronin 150-millinen Omni XLT -peilikaukoputki ja 56-millinen laajakulmainen Super Plössl -okulaari, saadaan näkökentän läpimitaksi melkein neljä astetta – siis kahdeksan kertaa Kuun näennäinen läpimitta. Aikamoinen näkymä siis.

Mutta miten se vertautuu koko taivaankannen pinta-alaan? Kuten kuvaan merkitystä näkökenttää markkeeraavasta rinkulasta näkyy, huonosti. Ainakin jos kaukoputkella on aikomus nähdä tähdenlentoja. Sopivasti pyöristäen ja sieventäen neljän asteen läpimittainen näkökenttä vastaa taivaanpallolla noin 12,5 neliöasteen pinta-alaa. Se on ainoastaan 0,06 prosenttia päämme päällä kaartuvan taivaan kokonaispinta-alasta.

Millä todennäköisyydeltä tuollaiseen näkökenttään osuu tähdenlento? Se ei ole suoraan pinta-alan prosenttiosuudeksi saatu 0,06, sillä meteoriparven tähdenlennot eivät jakaudu tasaisesti ympäri taivasta. Perspektiivin vaikutuksesta ne näyttävät tulevan parven säteilypisteestä eli radiantista.

Radiantin kohdalla tähdenlennot tulevat kohti ja näkyvät vain välkähtävinä valopisteinä, hieman radiantista sivuun lyhyinä valojuovina. Mitä kauemmas säteilypisteestä mennään, sitä pidempänä avaruuden kivensirun piirtämä tuliura taivaalla näkyy. Silloin myös tähdenlennolla on paremmat mahdollisuudet sattua kaukoputken näkökenttään.

Todennäköisyys on kuitenkin niin pieni, että omalla 35-vuotisella tähtientarkkailijan urallani en ole koskaan nähnyt tähdenlentoa kaukoputkella. Toisaalta en ole sitä erityisesti yrittänytkään. Ja toivon mukaan kukaan "kvadrantidialennusta" hyödyntänytkään ei yritä. Pettymys voi olla suuri, sillä tähdenlennot näkyvät kaikkein parhaiten pelkin paljain silmin avoimen ja pimeän – sekä pilvettömän – taivaan alla.

Kvadrantidien maksimi osuu ensi yöhön (3.-4.1.), mutta pilvet taitavat estää meteorien ihailun. Ja jos sattuukin olemaan selkeää, melkein täysikuu kumottaa korkealla taivaalla ja hukuttaa himmeimmät tähdenlennot loisteeseensa. Kaikesta huolimatta: onnea metsästykseen!

Yli kaksituhatta vuotta sitten öisellä taivaalla – mahdollisesti – loistanut tähti pysyy edelleen arvoituksena, vaikka sen todellista luonnetta on pohdittu jokseenkin yhtä kauan.

Mikäli lähdetään siitä, että muinaisia tietäjiä johdatti erämaan halki ja lopulta Betlehemiin todellinen taivaan ilmiö, mikä se oli? Komeetta, tähdenlento, planeettojen kohtaaminen, nova, supernova?

Vai oliko se vain legenda, joka kehiteltiin täydentämään ja tekemään todemmaksi muistiin kirjattua kertomusta, ikään kuin yhdistämään lähihistorian tapahtumat sopivan mystisesti ikivanhoihin ennustuksiin?

Uskoopa itse kukin mihin tahansa – tai on kokonaan uskomatta – joulun tähden tarina kiehtoo todennäköisesti jokaisen mielikuvitusta. Oman kortensa erilaisten selitysten kekoon kantoi Arthur C. Clarke liki 60 vuotta sitten tieteisnovellissaan Tähti (The Star, 1955).

Kertomuksessa tähtienvälinen retkikunta matkaa kauemmas Maasta ja aurinkokunnasta kuin ihminen on koskaan aiemmin mennyt. Heidän määränpäänään on Feeniksin tähtisumu, supernovaräjähdyksen jälkeensä jättämä laajeneva kaasukuori. Kun retkikunta pääsee perille, käy pian ilmi, että ennen tuhoutumistaan tähti on langettanut valoaan kukoistavan kulttuurin ylle.

Tuholta vaivoin välttyneen kaukaisen planeetan korventuneen pinnan alta löytyy Holvi, johon on tallennettu muistoja sisempää planeettaa asuttaneesta muinaisesta sivilisaatiosta. Se kuitenkin pyyhkiytyi kotiplaneettansa mukana kosmisista aikakirjoista, kun tähti saavutti kehityksensä päätepisteen.

Kadonneen sivilisaation löytyminen ei kuitenkaan ollut suurin retkikuntaa kohdannut yllätys – tai järkytys.

Tarinasta on pääteltävissä, että se sijoittuu muutaman sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Kun retkikunta saa selville tähtisumun iän ja tekee yksinkertaisen laskutoimituksen, jonka toisena tekijänä on sumun etäisyys, he saavat pahaenteisen tuloksen.

Supernovan on täytynyt näkyä Maan taivaalla noin 2 500 vuotta aikaisemmin.

Arvasitte oikein. Feeniksin tähtisumun synnyttänyt tähden räjähdys oli Betlehemin tähti, ensimmäisen joulun taivaallinen ilmestys. Retkikunta onnistui saamaan vastauksen arvoitukseen, jota se ei ollut edes lähtenyt ratkomaan.

Suurinta henkistä ja hengellistä tuskaa löytö tuottaa retkikunnan pääastrofyysikolle, nimettömäksi jäävälle jesuiittapapille. Muinaisen veljeskunnan jäsenen usko joutuu äärimmäiselle koetukselle: voiko hänen jumalansa olla näin julma?

"Täytyikö Sinun heittää tuo kansa tuleen, jotta heidän kuolemansa symboli voisi loistaa Betlehemin yllä?" (Suomennos Ilkka Äärelä)

Monille Clarken kertomuksille tyypilliseen tapaan maailmankaikkeus on pohjimmiltaan yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta samalla armoton paikka. Arvoituksilla on loppujen lopuksi ilmeiset ratkaisunsa, mutta ne eivät ole läheskään aina tuota maailmankaikkeutta asuttavien ihmisten – tai muiden olentojen – mieleen.

(Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.)

Tieteestä ja sen saavutuksista kerrotaan eri medioissa, mutta uutisoinnin taso ei aina ole kehuttava. Usein uutiset ovat (liki suoria) suomennoksia eri tutkimuslaitosten julkaisemista tai tietotoimistojen välittämistä tiedotteista, ja hektisessä toimitustyössä tulee ymmärrettävästi lapsuksia - alkuperäisessä tekstissäkin voi olla virheitä. Internetin aikakaudella asioiden tarkistaminen on kuitenkin niin helppoa, että vastuuta on vaikea pakoilla.  

Otsikon Populaaripuuroa alla alamme käydä läpi silmiimme (ja aivoihimme) sattunutta kehnoa, huolimatonta ja jopa räikeän virheellistä tiedeotsikointia ja -uutisointia. Samalla kerromme, miten asiat oikeasti ovat. Otamme mielellämme myös vastaan vinkkejä tiedejutuista, joissa tuntuu olevan jotain pielessä tai joissa ei ole mitään järkeä. Postia voi lähettää osoitteella Toimitus@scitube.net.