Eurooppalainen satelliittinavigaatiojärjestelmä Galileo täydentyy jälleen: nyt laukaisuvuorossa ovat jo satelliitit numeroiltaan 11 ja 12.

Niitä kuljettavan Sojuz-kantoraketin on tarkoitus lähteä matkaan tänään torstaina klo 13:51 Suomen aikaa Kouroun avaruuskeskuksesta.

Kyseessä on kuudes Galileo-järjestelmän satelliittien laukaisu ja jo kolmas tänä vuonna. Tämä on 13. Kouroun avaruuskeskuksesta laukaistava venäläinen Sojuz-raketti.

Lopullisessa Galileo-järjestelmässä on 30 satelliittia kolmella erilaisella kiertoradalla, jotta koko ajan joka puolelta maailmaa olisi muutama satelliitti näkyvissä horisontin yläpuolella. Näistä 24 on koko ajan käytössä ja kuusi satelliittia on varalla.

Nyt jo kolmasosa näistä satelliiteista on jo avaruudessa, kaksi lisää laukaistaan tänään ja 14 tulevaa satelliittia on jo eri vaiheissa valmistusta. 

Näiden kahden satelliitin jälkeen enää kaksi satelliittia lisää laukaistaan Sojuz-raketilla, joka pystyy viemään avaruuteen vain kaksi 700-kiloista satelliittia kerrallaan. Sen jälkeen laukaisuihin käytetään Ariane 5 -kantorakettia, joka pystyy kuljettamaan neljä yhdellä laukaisulla.

Näin satelliitteja saadaan taivaalle nykyistä tehokkaammin ja Galileo-järjestelmä saadaan käyttöön vuonna 2019, jos kaikki sujuu hyvin. Rajoitettu käyttö ja systeemin testaaminen alkoi jo viime vuonna ja jatkuu koko ajan paremmin sitä mukaan kun satelliittien määrä avaruudessa kasvaa.

Itse osasin odottaa kuvia jo ennakkoon, sillä olin tuolloin ESAssa kirjoittamassa muun artikkeleita nettiin Paolon tekemisistä sekä lennon tapahtumista. Paolo oli ensimmäinen ESAn sosiaalisessa mediassa aktiivinen avaruuslentäjä ja hän otti lentonsa aikana paljon valokuvia; niitä voi katsella edelleen muun muassa hänen lentonsa Flickr-tilillä. Kuvat toivat jälleen mieleen puhelut avaruusasemalle ja Paolon hauskan italianenglannin, joka luurissa sekoittui avaruusaseman kohinaan.

Kuvien saaman suuren suosion jälkeen joku tuli ajatelleeksi lennon loppuvaiheissa, että kukaan ei ollut koskaan ottanut kuvaa, missä avaruussukkula on telakoituneena avaruusasemaan. Vastaavia on Mir-asemalta useitakin (klassikko tuossa hieman alempana), ja netissä on valtavasti kuvia ja videoita niin sukkulasta kuin avaruusasemastakin toiselta puolelta kuvattuna, mutta yhdessäkään ei ole sukkulaa ja asemaa yhdessä.

Kun keväällä 2011, Paolon miehistön lähtiessä takaisin kotiin, avaruussukkula oli toiseksi viimeisellä käynnillään avaruusasemalla, joku ymmärsi hetken tärkeyden. Tuolloin myös ESAn rahtialus ATV oli tekaloituneena asemaan. Nyt jos koskaan piti ottaa potretti – ja Paolo oli oikea henkilö tekemään niin.

Kuvien ottaminen vaati jonkin verran valmisteluja etukäteen, sillä kun kerran kuvia otettiin, piti varmistaa, että ne ovat mahdollisimman hyviä. Kaikki tiesivät, että tämä oli ainutkertainen mahdollisuus ottaa nämä kuvat, jotka jäävät historiaan.

Niinpä Sojuz-aluksen tuttua ja turvallista paluurataa piti muuttaa. Sen sijaan että alus olisi lipunut pois aseman luota, sen piti nyt pysähtyä noin 200 metrin päähän, ja samalla avaruusasemaa piti ohjata kääntymään 130°, jotta näkymä olisi juuri oikea. 

Silloin Paolon piti punnertaa irti ahtaasta istuimestaan Sojuzin laskeutumismoduulissa ja siirtyä aluksen tavaraa täynnä olleen kiertorataosan sisälle ottamaan kuvia pienen ikkunan läpi. Kamerat oli jätetty sinne odottamaan, valmiina toiminkaan muistikortit sisällään. 

“Se oli yllättävän hankalaa, ja jos olisin jäänyt jumiin kiertorataosaan, niin maahanpaluumme olisi vaarantunut”, kertoi Paolo jälkikäteen. Normaalisti avaruuslentäjät eivät poistu paikoiltaan Sojuzissa maahanpaluun aikana. “Meistä nämä kuvat olivat kuitenkin riskin ottamisen väärti.”

“Kun irtaannuimme avaruusasemasta, olimme kiinni istuimissamme turvavöissä avaruuspukuihimme pukeutuneina. Kiertorataosan sekä maahanpaluukapselin välisen luukun ilmatiiviys oli testattu, sanoin kuin pukujemme ilmansyöttöputkien toiminta. Koska Sojuzissa ei ole paljoa ylimääräistä happea mukana, emme haluaisi testata näitä uudelleen lähdön jälkeen.”

Niinpä Paolo joutui riisumaan avaruuspukunsa käsineet, irrottamaan sen letkut, paineistamaan kiertorataosan ja siirtymään pikavauhtia ikkunan luokse. Samalla Sojuzin komentajana toiminut Kondratiev tarkkaili, ettei paikaltaan pois kömpinyt Paolo osunut kojetaulun kytkimiin. 

“Kuvien ottaminen oli hankalampaa kuin oletin, enkä ennättänyt ihailemaan näkymää lainkaan paljain silmin.”

Paolo otti kuvia ja nauhoitti videota sen minkä ehti, mutta vaihtoi jatkuvasti hieman asentoa ja kuvan sommittelua sen mukaan, missä ikkunasta tuli vähiten heijastumia ja missä maapallo näkyi parhaiten taustalla. Oli tärkeää pitää linssi mahdollisimman keskellä ikkunaa, mutta painottomuudessa paikallaan pysyminen – etenkin hieman kiihtyneenä – oli vaikeaa.

Aikaa kuvien ottamiseen oli vain kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen Paolo otti muistikortit talteen ja jätti kamerat objektiiveineen kiertorataosan sisälle tuhoutumaan ilmakehän kitkakuumennuksessa. Sojuzin sisällä on niin vähän tilaa, että on kustannustehokkaampaa lähettää uusia laitteita asemalle ja antaa vanhojen tuhoutua, kuin tuoda käytettyjä laitteita Maahan.

“Tiesin kuvia ottaessani hyvin niiden merkityksen ja rukoilin, että ne onnistuivat. Mutta kun kuvat oli otettu, en enää ennättänyt ajatella niitä, sillä meidän piti testata luukun ja pukuni ilmatiiviys uudelleen ja valmistautua laskeutumiseen.”

Laskeutuminen olikin Paololle kenties lennon vaikein hetki, koska hän oli (kuten astronautit yleensä) tullut pari senttiä pitemmäksi painottomuudessa ja isokokoisena täytti ahtaan Sojuzin sisällä tilansa varmasti viimeistä millimetriä myöten. Kenties kuvien ottamisen vuoksi hänen asentonsa istuimessa ei ollut hyvä, joten hänellä oli vaikeuksia hengittää normaalisti, mikä erityisesti laskeutumisen myllerryksessä ja hidastuvuuksien aikaan oli tukalaa.

Ei ihme, että hän näytti aluksesta noustessaan siltä, kuin olisi joutunut käymään läpi linkouksen suuressa pesukoneessa.

Kuvia ei kuitenkaan julkistettu moneen päivään laskeutumisen jälkeen, emmekä saaneet niitä edes nähtäväksemme epävirallisesti ESAssa kuin vasta kesäkuun alussa. Miksikö? Koska muistikortit olivat hukassa. Ne olivat heittelehtineet laskeuduttaessa piiloon Sojuzin sisällä, ja ne löydettiin vasta koko aluksen sisustaa koluttaessa.

Ja hyvä kun löydettiin - kuvat jaksavat sykähdyttää edelleenkin, etenkin kun on ollut omalta pieneltä osaltaan niitä julkistamassa!

Aikomukseni maanantaina illalla oli katsoa netistä Cygnus-aluksen laukaisu avaruusasemalle ja mennä nukkumaan. Kuten kaikki asiaa seuranneet tietävät, laukaisu ei mennyt niin kuin Strömsössä: Antares-kantoraketti nousi aluksi ylöspäin, mutta sitten sen moottorien luona räjähti ja koko raketti Cygnus-aluksineen sekä täysine polttoaine- ja happitankkeineen putosi liekkimerenä alas.

Tätä kirjoitettaessa tarkempaa syytä vielä etsitään, mutta todennäköisimmin jompi kumpi kahdesta ensimmäisen vaiheen moottorista räjähti ja silloin työntövoiman hiivuttua raketti syöksyi maahan. Samanlainen koekäytössä ollut rakettimoottori rikkoutui viime toukokuussa kesken testin, ja samanlainen tapaus nyt olisi aiheuttanut juuri tällainen onnettomuuden.

Tapaus on pyörinyt päässäni sen jälkeen koko ajan, koska se toi kovasti monenlaisia muistoja, ennen kaikkea kesäkuun 4. päivän vuonna 1996 Kouroun avaruuskeskuksessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin Ranskan Guyanassa ja ensimmäinen kerta, kun pääsin katsomaan kantoraketin laukaisua. Eikä kyseessä ollut ihan mikä tahansa laukaisu: se oli upouuden eurooppalaisen Ariane 5 -kantoraketin ensilento!

Kyydissä oli neljä Cluster-satelliittia, joissa oli mukana myös paljon suomalaista osaamista.

Matka laukaisupaikalle oli ollut iloinen ja jopa juhlava, sillä laukaisua katsomaan oli kutsuttu koko joukko VIP-vieraita sekä varsin suuri ryhmä meitä lehdistön edustajia. Suuri pitopöytä oli jo katettu laukaisun jälkeistä juhlaa varten, kun lähdimme katsomaan laukaisua eri puolille avaruuskeskusta. Itse jäin lennonjohtorakennuksen katolle, koska sieltä pääsin nopeasti alas lennonjohtoon seuraamaan raketin matkaa avaruuteen suurilta näyttöruuduilta.

Laukaisun aika koitti ja harmaa pilvikerros peitti Kouroun. Sade oli juuri lakannut, mutta laukaisun kannalta sää oli vielä tarpeeksi hyvä. Niinpä lähtölaskenta eteni kohti nollaa ja sitten suuri raketti nousi ilmaan. Kaksi voimakasta kiinteällä polttoaineella toimivaa apurakettia syttyivät ensi ja sitten keskellä raketin ensimmäistä vaihetta oleva Vulcain-päämoottori heräsi henkiin. Ensimmäinen Ariane 5 nousi ylväästi kohti taivasta … kunnes se alkoi kääntyä omituisesti sivuun.

Noin 37 sekuntia lentoonlähdön jälkeen raketin asento oli kääntynyt jo sen verran vinoon suhteessa lentorataan, että aerodynaamiset voimat rikkoivat sen. Heti sen jälkeen automaattinen itsetuhojärjestelmä, jonka tehtävänä on estää mahdollisesti ohjauskyvyttömän raketin lentämisen asuttujen alueiden päälle, räjäytti Arianen kuormineen. Hohtavat, savuavat palaset alkoivat sataa alaspäin noin neljän kilometrin korkeudesta.

Raketin luontainen nousuääni oli pääasiassa rätinää ja jylinää, mutta nyt se katkesi kuin seinään, kun suuri pamaus ravisutti maisemaa.

Laukaisukeskus, kuten mikään muukaan katsontapaikoista, ei ollut suoraan raketin alla, mutta tuuli saattoi puhaltaa räjähdyksessä syntyneitä kaasuja suuntaamme, joten kaikki paikat evakuoitiin. Laukaisukeskuksen katolta väki ajettiin sisälle rakennukseen ja muualla muihin tiloihin. Paniikkia ei ollut, mutta nyt naurua ei kuulunut. Heidät (lue: meidät), jotka halusivat vielä jäädä ottamaan kuvia, hätistettiin määritietoisesti sisätiloihin.

Sisällä lennojohtohuoneessa henkilökunta konsoleissaan katsoi lasittuneesti kuvaruutujaan, joilla telemetriatiedot katkesivat kuin seinään. Tutka näytti lennonjohdon etuosan suurella näyttöruudulla ilotulituksen tapaan alas pudonneiden palasten reittejä, kun samalla laskennallinen piste, missä raketin tuli olla silloin kun kaikki olisi sujunut normaalisti, jatkoi matkaansa ylöspäin. Lisäksi ruudulla oli videokuva, joka oli jotakuinkin samanlainen kuin otsikkokuva. Surullista. Hiljaista. Oli vaikea ajatella, että läheistä Sinnamaryn kylää oltiin evakuoimassa, koska raketin osat putosivat sen luokse suolle.

Cluster-satelliittien tekemiseen osallistuneet tutkijat itkivät – näytti siltä, että vuosien työ ja edessä oleva kiinnostava lento oli mennyt hukkaan. Kun juhlat laukaisun jälkeen peruutettiin, kävi jokunen tutkija hakemassa pöydillä odottaneita viinipulloja, ja katosivat huoneisiinsa.

Paluulento takaisin Pariisin oli kuin olisimme olleet hautajaisissa. Jos jotain hyvää piti asiasta löytää, niin onneksi kukaan ei loukkaantunutkaan.

Onnettomuuden syy selvitettiin ja Arianet ovat nyt maailman luotettavimpia kantoraketteja. Ne ovat lentäneet jo yli 50 kertaa peräjälkeen ilman pienintäkään toimintahäiriötä.

Kun seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin pääsin katsomaan Kouroussa raketin laukaisua lähinnä laukaisupaikkaa olevalta sallitulta alueelta, meille jaettiin kaasunaamarit. Monet naureskelivat ja pitivät niitä vitsikkäinä, mutta Ariane 501:n jälkeen en osannut nauraa asialle. Niille olisi saattanut olla käyttöä, mutta onneksi ei ollut.

Samaan tapaan usein rakettien laukaisuita seuratessa monet harmittelevat sitä, että katsomispaikat ovat niin kaukana laukaisualustasta. On totta, että niiltä ei laukaisua pysty tuntemaan ja kokemaan yhtä voimakkaasti kuin lähempää; elämys on komea, mutta se olisi vielä upeampi, jos voisi tuntea suorastaan rakettimoottorien paahteen ja niistä tulevan äänen.

Venäjällä kaikki on kuitenkin mahdollista, ja siellä Foton M-1 -tutkimussatelliitin tekemiseen osallistuneet eurooppalaistutkijat päästettiin katsomaan laukaisua varsin lähelle laukaisupaikkaa.

Tunnen hyvin muutamia mukana olleita henkilöitä, ja heidän kertomuksensa on karmaiseva.

Oli 15. lokakuuta 2002. Mikropainovoimakokeita suorittamaan lähetettävää Foton-kapselia kuljettanut Sojuz-raketti nousi normaalisti ja työntyi matalalla olevaan pilvikerrokseen siten, että vain sen kirkkaat rakettimoottorit liekkeineen kajastivat pilvien läpi. Sitten, juuri samaan tapaan kuin nyt Antareksen tapauksessa, moottorien kohdalla tapahtui räjähdys ja raketti alkoi vajota alaspäin.

Mikä pahinta, tuuli työnsi sitä kohti katsojia. Raketti leimahti liekkimereksi jo ilmassa ollessaan ja sen hylky sekä kaikki palava polttoaine putosivat vain vähän matkan päähän tutkijoista. Pilven sisältä ei nähnyt täsmälleen mitä oli tapahtumassa, mutta kun osat ja liekit tulivat näkyviin pilvikerroksen alta, suuri osa niistä oli lähes katsojien päällä. Ensin tapaukselle naurettiin, kun se oli täysin odotamaton ja epäselvä, mutta sitten tilanne vaikutti siltä, että elävänä selviäminen oli kiinni nopeasta toiminnasta.

He juoksivat kauemmaksi, heittäytyivät maahan ja suojautuivat. Kuuma paineaalto ja valtava räjähdys meni ylitse ja ohitse. Kun tilanne tuntui olevan ohitse, tutkijat nousivat ylös. Näkymä oli lohduton: palavia palasia siellä täällä laukaisualustan suunnalla ja pieni metsäpalo, jonka liekit olivat sytyttäneet ja jota sammuttamaan paloautot olivat jo menossa.

Tutkijat olivat turvassa, mutta jälkikäteen kuultiin, että onnettomuus oli vaatinut kuolonuhrin. Varusmies Ivan Marshenko oli seurannut laukaisua alle kilometrin päässä rakennuksessa, jonka lasi-ikkuna oli rikkoontunut paineaallon vuoksi ja lasinpalaset olivat silponeet nuoren sotilaan. Lisäksi kahdeksan muuta sotilasta oli loukkaantunut ja heistä kuusi vietiin sairaalaan.

Alla on videokooste laukaisusta: