Julkaisimme joulukuun alussa värikuvan Rosetta-luotaimen komeetasta, 67P/Churyumov-Gerasimenkosta, mutta kuten jutussakin (myöhemmin päivitettynä) todettiin, oli kyseessä innokkaan harrastajan tekemä versio. Värikuvat tehdään koostamalla useista yksivärisistä kuvista, ja tuo aiemmin julkaistu kuva oli tehty mutkan kautta: navigointikameran mustavalkoisia kuvia oli laitettu kuvankäsittelyohjelmassa ikään kuin eri väristen suotimien kautta katsotuiksi, ja näitä koostamalla oli saatu aikaan värikuva.

Parempi kuva saadaan luonnollisesti siten, että kuvat on otettu paikan päällä kamerassa eri väristen (sininen, punainen ja vihreä) suotimien läpi – ja paremmalla kameralla kuin navigointikamera. Rosetta-luotaimen pääkamera on laite nimeltä OSIRIS, ja nyt sen tutkijatiimi on (oletettavasti pienen painostuksen jälkeen) julkistanut ensimmäisen, oikean, virallisen ja todenmukaisen värikuvan komeetasta. Kuten odottaa saattaa, näyttää se hieman tylsemmältä kuin harrastajan tekemä punertava kuva: se on harmaa, eikä sitä heti värikuvaksi huomaakaan. 

Mutta se on, ja siksi se on niin merkittävä. Vaikka värierot pinnalla ovat pieniä, niitä on, ja ne näyttävät komeetan pinnan kaikessa realistisuudessaan. Oikeastaan on yllättävää, miten hyvin värit näkyvät, sillä komeetan pinta on erittäin tummaa ainetta. Se on hiilenmustaa, mutta kuvia on tietoisesti hieman ylivalotettu, jotta pinnanmuodot saadaan paremmin esille.

Värikuvan tekemiseen vaaditut kuvat otettiin OSIRIS-kameralaitteiston kapeakuvakulmakameralla (Narrow Angle Camera, eli NAC) punaisen (keskimääräinen aallonpituus 744 nm), vihreän (536 nm) ja sinisen (481 nm) suotimen läpi jo elokuun alussa, 6.8., kun Rosetta oli vielä 120 kilometrin päässä komeetasta. 

Kun eri suotimien läpi otettuja kuvia on analysoitu, on huomattu, että pinta heijastaa punaista hieman enemmän kuin muita värejä, joten "ensimmäinen" värikuva ei ollut täysin väärässä, vaikka se olikin suhteettoman punainen. Samaa lievää punerrusta on havaittu monissa muissakin aurinkokunnan pienkappaleissa, sillä  niiden pinnalla on hienojakoista hiekkaa ja pölyä, jotka heijastavat enemmän punaista. 

Se, miten ihmissilmä puolestaan havaitsee kohteita, ei vastaa aivan todellista. Auringon valossa on runsaasti kellertävänvihreää, ja siksi ihmisen silmä on herkistynyt sille. Komeetan pinnan tapauksessa tällä ei kuitenkaan ole olennaista eroa, sillä pinta on niin tumma ja värierot hyvin pieniä.

Värikuvassa on kaksi yllätystä. Ensinnäkin siinä ei ole havaittu merkkejä pinnalla olevasta jäästä, minkä pitäisi näkyä sinertävänä värinä. Kuten Rosettan mittalaitteet kertovat, on komeetassa kuitenkin vettä ja siten myös jäätä. Toinen kiinnostavuus on juuri pinnan värivaihtelun pienuus, mikä viittaa osaltaan myös siihen, että näkyvässä pinnassa on rakenteellisestikin myös varsin vähän vaihtelua.

Lisää kuvia ja tietoja saataneen ensi viikolla, kun Rosettan keräämiä ensimmäisiä tieteellisiä tuloksia julkistetaan San Franciscossa Yhdysvaltain geofysiikan unionin vuosikokouksessa.

Kuva: ESA/Rosetta/MPS for OSIRIS Team MPS/UPD/LAM/IAA/SSO/INTA/UPM/DASP/IDA

Tänään tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun XMM-Newton -röntgenteleskooppi laukaistiin avaruuteen. Tämä suuri röntgensäteiden aallonpituusalueella tähtitaivasta tutkiva avaruusteleskooppi on edelleen toiminnassa, ja muistuttaa osaltaan siitä, että aikanaan Suomikin oli merkittävä avaruuslaitteiden rakentaja.

Syy siihen, miksi tähtitieteilijät haluavat tutkia maailmankaikkeutta myös röntensäteiden aallonpituusalueella on se, että röntgensilmin maailma ympärillämme näyttää erilaiselta.Tähtien sijaan taivaalla loistaisivat aktiiviset galaksit, neutronitähdet, supernovajääneet ja muut eksoottiset kohteet.

Röntgenteleskoopit pitää viedä avaruuteen, koska (onneksi) ilmakehä suojaa meitä avaruudesta tulevalta säteilyltä. XMM on hyvin soikealla kiertoradalla (noin 10 00 x 110 000 km) Maan ympärillä, jotta se voisi olla pitkä aikaa kerrallaan kauempana maapallosta katsomassa kohteitaan.

Nimi XMM tulee sanoista X-ray Multi-Mirror telescope, eli sen sydämenä on omalaatuinen hyvin suurienergisiä röntgensäteitä heijastava peili. Röntgenpeili on vähän kuin suppilo, joka koostuu peräkkäisistä hyperbolin ja paraabelin muotoisista osista, joiden ansiosta röngensäteet saadaan käännettyä polttopisteeseen. Näitä tötteröitä on useita sisäkkäin, jolloin saadaan aikaan kunnollinen kuva kohteesta lähestulkoon samaan tapaan kuin optisella peilillä. XMM:n tapauksessa 58:n sisäkkäisten, erittäin tarkasti oikean muotoisten peilien pinnoitus on tehty kullalla, joten teleskoopilla on aivan kirjaimellisesti kultainen sydän. Näitä on mukana kaikkiaan kolme – mistä nimi Multi-Mirror, eli monipeilinen – ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala on 120 neliömetriä, eli enemmän kuin tenniskentän pinta-ala.

Havaintolaitteina on kolme CCD-kameraa ja kaksi spektrometriä, sekä lisäksi mukana XMM:ssa on 30 cm näkyvän valon kaukoputki, jonka avulla voidaan kuvata samanaikaisesti tarkkailtavaa kohdetta.

Lisänimen Newton se sai myöhemmin, koska teleskoopilla haluttiin kunnioittaa fysiikan suurmiestä Isaac Newtonia.

Tähän mennessä XMM-Newtonin avulla on tehty 3884 tieteellistä julkaisua ja se on tehnyt merkittäviä havaintoja niin aurinkokunnan kohteista kuin syvän taivaan ilmiöistä. Esimerkiksi vanhin koskaan havaittu supernova on löydetty XMM:lla ja sen avulla on voitu selvittää neutronitähden pintarakennetta.

Huom: Jutussa oli aluksi vanhentuneita hyötykuorma- ja hintatietoja, jotka on nyt korjattu. Pahoittelut!

Tänään 2.12. pidettiin Luxemburgissa Euroopan avaruusjärjestön jäsenmaiden huippukokous ministeritasolla. Asialistalla oli useita kulisseissa paljon poliittista vääntöä aikaan saaneista päätöksistä, ja näistä olennaisin oli se, mitä tehdä Ariane 5:lle.

Ongelmana on ollut se, että tietoliikennesatelliittien koot vain kasvavat, joten nykyinen Ariane 5 on käynyt hieman epäkäytännölliseksi. Se suunniteltiin 1990-luvulla laukaisemaan kaksi tai kolme kookasta satelliittia kerralla avaruuteen, mutta nykyisin tyypillinen Arianella laukaistava satelliitti painaa kuutisen tonnia. Se ei kykene laukaisemaan kuin yhden tällaisen järkälesatelliitin, sekä lisäksi toisen normaalia kevyemmän satelliitin.

Aivan hyödytön ei Ariane 5 siis ole, mutta sopivan satelliittiparin löytäminen käy koko ajan hankalammaksi. Olisikin kätevämpää, jos Ariane olisi siis suurempi ja voimakkaampi, tai sitten sille tehtäisiin uusi, edullisempi ja hieman pienempi työnjatkaja, joka voisi laukaista yhden ison satelliitin kerrallaan – tai pari pienempää.

Tämä olikin ministerikokouksen suurin ongelma, etenkin kun siihen sotkeentui kahden suuren jäsenmaan omat edut: Saksa olisi halunnut jatkaa Ariane 5:n tekemistä (koska suuri osa valmistamisesta on saksalaisilla ja he hallitsevat hyvin nestemäisten rakettimoottorien tekeniikkaa), mutta Ranska ajoi voimakkaasti Ariane 6:n tekemistä (koska he vastaavat suurimmasta osasta suunnittelua ja vastaavat kimpassa italialaisten kanssa kiinteistä rakettimoottoreista, joihin uusi raketti turvaa enemmän).

Ariane 6 on edullisempi ja yksinkertaisempi

Aikanaan Ariane 5:stä sanottiin, ettei kantorakettia voi enää tehdä yksinkertaisemmin ja edullisemmin. Ajan myötä Arianea on opittu tekemään kuitenkin taloudellisemmin ja paremmin, mutta nyt jättiläisen perusolemus alkaa tulla vastaan. Kuten esimerkiksi uusi Space X -yhtiön Falcon 9 -kantoraketti on osoittanut, voidaan perinteisestä kertakäyttöisestäkin kantoraketista vielä puristaa enemmän irti.

Ariane 6:sta tehtään kaksi versiota, joista pienempi pystyy kuljettamaan 7 tonnia geostationaariradalle, eli sen kapasiteetti sopii juuri sopivasti yhden suuren tietoliikennesatelliitin laukaisemiseen. Näin massiiviset satelliitit ovat vielä nyt harvinaisia, eikä ole todennäköistä, että satelliitit tästä pahemmin tulevat enää kasvamaan. Raskaampi, neljällä apuraketilla varsutettu versio pystyy puolestaan nostamaan 11 tonnia geostationaariradalle, eli se voi joko viedä todella suuren satelliitin tai kaksi kevyempää.

Valittu kokoluokka sopii myös monien hahmotteluvaiheessa olevien tutkimussatelliittien ja luotainten lähettämiseen.

Uusi raketti on hyvin modulaarinen: raketin kaksi ensimmäistä vaihetta käyttävät kiinteää polttoainetta ja ne ovat käytännössä samanlaisia. Niissä on 135 tonnia polttoainetta. Ensimmäisen vaiheen moottoria auttaa keskirungon ympärille kiinnitetyt apuraketit, jotka voivat olla joko samanlaisia kuin ensimmäisen vaiheen moottori, tai hieman pienempitehoisia. Voimakkaimmassa versiossa ensimmäinen vaihe koostuu keskirungossa olevasta moottorista ja neljästä samanlaisesta siihen kiinnitetystä moottorista.

Kiinteän polttoaineen käyttäminen tekee raketin laukaisusta paljon yksinkertaisempaa ja varmempaa, koska superkylmän hapen sekä polttoaineen tankkaaminen on monimutkainen prosessi ja nestemoottorit ovat monimutkaisia. Nestemäistä polttoainetta käyttävää moottoria tosin voidaan säätää paremmin lennon aikana, minkä lisäksi se voidaan sammuttaa ja sytyttää uudelleen. Siksi raketin kolmannessa vaiheessa käytetään nestemoottoria, koska satelliittien saaminen juuri oikealle radalle vaatii tätä uudelleenkäynnistettävyyttä. Käytännössä kolmas vaihe tulee olemaan jatkokehitelmä Ariane 5:n uudesta ylimmästä vaiheesta ja sen käyttämästä uudesta Vinci-nimisestä moottoista.

Raskaamman version laukaisuhinta on noin 85 miljoonaa euroa ja kevyemmän 65 miljoonaa euroa, mikä tarkoittaa noin 30-50% edullisempaa hintaa kuin Ariane 5:n kyydillä satelliitin koosta ja käytettävästä rakettiversiosta riippuen. Lähes puolet pienempikapasiteettisen Falcon 9:n laukaisun hinta on noin 40 miljoonaa euroa (54 miljoonaa dollaria), eli tämä markkinoiden edullisin läntinen kantoraketti on samaa hintatasoa uuden Arianen kanssa.

Eurooppalaistapaan Ariane 6 kehitetään kansainvälisenä yhteistyönä, mutta voi olla, että hankkeeseen osallistuvien maiden määrä tulee supistumaan siitä, mitä se on Arine 5:ssä. Tämän hyvä puoli on se, että raketin tekeminen on vähemmän byrokraattista. On hyvinkin mahdollista, että suunnitteluvaiheen jälkeen raketti tulee olemaan nykyistä enemmän Airbus-yhtiön avaruusosaston (entinen EADS Astrium) tuote ja mahdollisesti nykyisin Ariane-raketteja markkinoiva, teollisuuden ja avaruusjärjestöjen perustama Arianespace jää taustalle.

Joka tapauksessa nyt tehty päätös tarkoittaa sitä, että uuden Arianen suunnittelu käynnistyy nyt kunnolla. Ranskalaiset vastaavat 52% sen tekemiseen kuluvista 8 miljardista eurosta ja saksalaisten osuus on 22%. Mukana on myös kaikki muut ESAn kantorakettiohjelmaan osallistuvista maista pienemmillä osuuksillaan; Suomi ei ole mukana raketin kehittämisessä.

ESAn komeettaluotain Rosettan kohde 67P/Churyumov–Gerasimenko on todella jännittävän näköinen möhkäle. Emme toistaiseksi tiedä onko se muodostunut kahden kappaleen liityttyä toisiinsa kiinni vai onko sen keskellä vain sen verran höttöisempää ainetta, että komeetan ydin on yksinkertaisesti kulumassa halki siitä kohtaa. Toivottavasti tästä saadaan pian lisätietoa, kun esimerkiksi Philaen laskeutumisen aikana saadut tiedot saadaan analysoitua; erityisesti komeetan sisustaa kaikuluotaimen tapaan sondannut CONECRT on tässä mielessä erityisen kiinnostava.

Lisää tietoa asiasta saadaan todennäköisesti joulukuussa pidettävässä Amerikan geofysikaalisen seuran kokouksessa, missä Tiedetuubikin on paikalla kärkkymässä tiedonmuruja.

Sitä odottaessa voi komeetan ytimeen tutustua tosin ihan konkreettisestikin, sillä Dassault Systèmesin 3DS Fablab -tutkimuslaboratorio on tehnyt ESAn avulla 3D-mallinnuksen komeetasta Rosetta-luotaimen ottamien kuvien perusteella. Kolmiulotteista, tarkkoihin OSIRIS-stereokameran kuviin perustuvaa mallia käytettiin hyväksi mm. Philaen laskeutumispaikkaa valittaessa.

Nyt tämän 3D-mallin voi ladata ilmaiseksi Dassault Systèmesin <Communities of Innovators -keskustelufoorumilta: ESA_Rosetta_OSIRIS_67P_SHAP2P.obj. Foorumilla (joka vaatii ilmaisen kirjautumisen) on myös muuta hyvin kiinnostavaa keskustelua komeetasta, sen mallintamisesta ja kuvista, joita ei ole vielä julkistettu laajemmin.

Alla on vielä projektista tehty video:

Siinä missä Rosetta-luotaimeen havaintolaitteita tehneet tutkijaryhmät panttaavat tuloksiaan ja kuviaan, julkistivat sen Philae-laskeutujan tutkijat ensimmäisiä havaintojaan jo keskiviikkona.

Röntgenspektrometriä lukuunottamatta kaikki laskeutujassa olleet instrumentit toimivat sen noin 60 tunnin aikana, jonka Philae oli toiminnassa 67P/Churyumov-Gerasimenkon pinnalla ennen sähkövirran hiipumista. Oikeastaan ainoan pettymyksen tuotti spektrometri, jonka linssiluukku ei avautunut. Laitteista kaikkein suurin mielenkiinto kohdistui kenties kahteen laskeutujan minilaboratorioon, jotka tunnetaan lyhennenimillään COSAC ja PTOLEMY. Valitettavasti näyttää siltä, että näille näytteen pinnalta toimittamaan tehty poralaitteisto ei onnistunut tehtävässään, eivätkä laitteet ole saaneet analysoitua pintanäytteitä.

Sen sijaan COSAC-tiimi kertoi laitteensa analysoineen Philaen ympärillä olleen hyvin harvan kaasun koostumusta: se havaitsi siitä varmuudella orgaanisia molekyylejä. Tuloksia tutkitaan parhaillaan tarkemmin ja lähiaikoina selviää missä määrin nämä ovat yksinkertaisia orgaanisten molekyylien rakennuspalikoita (esim. alkoholia ja ammoniakkia) tai monimutkaisempia yhdisteitä (kuten aminohappoja). Alustavakin tulos on jo kiinnostava, sillä aiemmista komeettojen koostumusta kartoittaneista spektrihavainnoista on löydetty viitteitä siitä, että komeetoissa olisi orgaanisia aineita, mutta nyt siitä on varmistus komeetan pinnalta.

Toinen vastaava aiemmat oletukset varmistava havainto tuli MUPUS-laitteelta, joka nakutti pienen piikin komeetan pintaan ja tutki siten sen kovuutta. Ja se on jäänkovaa, aivan kuten kuvaamme komeetoista ”likaisina, jäisinä lumipalloina” sopii hyvin. MUPUS onnistui vasaroimaan päänsä vain pari millimetriä pinnan alle, ennen kuin se koitti lisätä iskuvoimaa niin paljon, että se rikkoontui: komeetan pinta oli itse asiassa kovempaa kuin oletettiin.

Toisaalla pinta tosin näyttää olevan yllättävänkin paksun hienojakoisen aineen peittämää. Kuvien mukaan alue, mihin Philae osui ensimmäisenä ja mistä se pomppasi uudelleen ilmaan, oli hiekkamaisen aineen peitossa, sillä kuvissa näkyy selvästi sen pinnalle jättämät jäljet. Ainakin siis pinnan koostumusta tutkivien kannalta pomppaus ja päätyminen kraatterin reunalle nalkkiin oli hyvin kiinnostava: pinta on yhtäällä tosi kovaa jäätä ja toisaalla niin hienojakoisen aineen peittämää, että pinnalle saattaa muodostua jopa dyynejä samaan tapaan kuin hiekka-aavikoilla Maan päällä (tosin dyynit ovat komeetalla paljon pienempiä).

Joillain paikoilla höttöistä pölyä ja hiekkaa saattaa olla jäisen pinnan päällä jopa 20 cm.

Myös pinnan sähköisiä, seismisiä ja akustisia ominaisuuksia tutkinut SESAME vahvistaa havainnon pinnan kovuudesta. Laitteen mukaan pinnalta höyrystyi hyvin vähän kaasuja ja aine laskeutujan alla oli tosiaankin jäätä. Tässä havainnossa mukana oli suomalaistekoinen SESAME-pakettiin kuuluva laite.

Jää on erityisen kovaa kylmässä. MUPUS-laitteen mukaan lämpötila laskeutujan alla oli laitteen käyttämisen aikaan -153°C ja sen puolen tunnin aikana kun laite toimi, sen mittausarvo putosi vielä kymmenellä asteella. Keskimääräisesti komeetan pinnan lämpötilaksi on arvioitu noin -75°C, mutta viimeisen laskeutumispaikan varjoisa alue oli ymmärrettävästi selvästi viileämpi kuin keskiarvo. Lämpötilan putoamiseen vaikutti todennäköisesti myös Philaen vieressä ollut jäinen seinämä.

Rosetta-luotaimen tarkka OSIRIS-kameralaitteisto onnistui nappaamaan tarkkoja kuvia Philae-laskeutujasta matkallaan alas komeetan pinnalle ja myös laskeutumisen jälkeen pinnalla.

Otsikkokuvana oleva kooste useasta kuvasta näyttää selvästi miten pieni, vain jääkaapin kokoinen laskeutuja lentää alaspäin kohti komeettaytimen harmaata pintaa ja osuu aivan erinomaisen hyvään paikkaan sen pinnalla. Valitettavasti vain kiinnittyminen pinnalle ei onnistu, vaan suurin laskeutumista varjostanut uhkakuva toteutui: Philae ponnahti pinnalta takaisin lentoon, mutta onneksi se ei kuitenkaan lentänyt takaisin avaruuteen.

Se teki noin kilometrin pituisen, jotakuinkin 450 metrin korkeuteen ulottuneen pomppauksen eteenpäin ja ponnahti sen jälkeen vielä uudelleen lentoon ennen kuin se jäi paikalleen. Kuvissa näkee hyvin pomppausjäljet pinnalla sekä sen, että kalteva pinta käänsi lentosuuntaa hieman vinoon, sillä todennäköisin laskeutumispaikka on kuvissa viimeisenä.

Paikkaa ei täsmälleen vielä tiedetä, mutta Philaen lähettämien kuvien sekä CONCERT-radiotutkimuslaitteen mittausten perusteella oletetaan, että lopullinen laskeutumispaikka oli varjoisa kraatterin reuna; se oli nähtävästi pysäyttänyt laskeutujan paikalleen sen sijaan, että se olisi ponnahtanut vielä kerran tai useamman ennen aloilleen asettumista.

Ensimmäisessä kuvassa Philae on noin 15,5 kilometrin korkeudella pinnasta. Kuvien resoluutio on 28 cm/pikseli ja suurennettujen kuvalaatikoiden koko noin 17 x 17 m. Jäljet pinnalla näyttävä kuva otettiin klo 17:43 Suomen aikaa, eli noin kymmenen minuuttia ”ensimmäisen laskeutumisen” jälkeen. Philae lensi sen jälkeen noin 0,5 metrin sekuntinopeudella liki kahden tunnin ajan ja pomppasi seuraavan kerran klo 19:25 ennen kuin pysähtyi paikalleen klo 19:32. Kuvassa ajat ovat maailmanajassa (GMT). Aiemmin Philae itse lennossa pinnan päällä onnistuttiin saamaan näkyviin kuvissa kuvakäsittelyn avulla (oikealla).

Suomalaislaitteet toimivat erinomaisesti

Ensin päälennonjohdossa ESOCissa ja sitten laskeutujan lennonjohdossa Kölnissä ollut Ilmatieteen laitoksen tutkija Walter Schmidt kertoo, että teknisesti kaikki suomalaiset laitteet toimivat loistavasti.

”[Pinnan vesipitoisuutta sähköisesti mitannut] PP teki laskeutuspaikalla neljä mittaussarjaa heti alussa, kun vielä pohdittiin mitä tilanne on. Ongelma on vain oli se, että MUPUS- ja APXS-laitteissa olleet kaksi muuta anturia eivät olleet vielä tuolloin käytettävissä, joten tarkat havainnot puuttuvat vielä.”

”Tunnelma lennonjohdossa oli sekä loistava että vähän pettynyt, koska vain osa havainnosta suoritettiin.”

Etenkin olosuhteet huomioiden Philae toimi kuitenkin erinomaisesti ja onnistui täyttämään lähes kokonaan ensisijaisen tieteellisen tutkimussarjansa. Se pystyi lähettämään tietonsa Maahan ja yhteys laskeutujaan oli koko ajan erinomainen.

Sen rakenne kesti pomppaukset, ja ainoa harmistuksen aihe teknisesti on pintaan sen kiinnittämiseksi tehtyjen harppuunoiden sekä alaspäin painavan rakettimoottorin pettäminen – sääli, että nämä olivat laskeutumisen kannalta kaikkein tärkeimmät laitteet ja juuri ne eivät toimineet.

Vaikka todennäköisyys siihen, että Philae herää vielä henkiin, on pieni, ei tilanne ole suinkaan toivoton. Avaruuslaitteet ovat pinnistäneet henkiin vaikeammistakin tilanteista.

”Philae voi hyvinkin saada tarpeeksi energiaa myöhemmin kun etäisyys Aurinkoon on pienempi. Jos niin käy, niin havainnot voivat jatkua jopa syksyyn asti.”

Kuvat: ESA/Rosetta/MPS for OSIRIS Team MPS/UPD/LAM/IAA/SSO/INTA/UPM/DASP/IDA

Rosetta-luotaimen keskiviikkona komeetan pinnalle lähettämä Philae-laskeutuja on hiipunut. Yhteys siihen menetettiin perjantain ja lauantain välisenä yönä noin klo 02:36 Suomen aikaa.

Sammumista edelsi kuitenkin huikea taistelu aikaa ja akun varaustasoa vastaan. Illan tapahtumaketju alkoi klo 23:30 Suomen aikaa, kun yhteysikkuna Rosetta-luotaimen ja Philaen välillä avautui teoreettisesti. Philae oli toiminut jo yli kahden vuorokauden ajan komeettaytimen pinnalla pomppuisan – mutta onnistuneen – laskeutumisensa jälkeen, ja oli odotettavissa, että sen laskeutumisen aikaan täyteen ladattu akku tyhjenisi noin kahden ja puolen vuorokauden toiminnan jälkeen. Vaikka yhteys luotaimen ja laskeutujan välillä oli mahdollinen vain silloin kun Rosetta oli Philaen näkökulmasta horisontin päällä, toimi laskeutuja käytännöllisesti katsoen koko ajan mittauksia tehden. Viimeisen yhteysikkunan tärkein tehtävä olikin saada paitsi uusia tutkimuksia tehtyä, niin ennen kaikkea saada tiedot turvaan laskeutujan (suomalaistekoisesta) massamuistista.

Signaalia odotellessa ESA julkaisi myös erittäin kiinnostavan kuvan paikasta, mihin Philae osui ensimmäiseksi komeetan pinnalla. Se oli käytännöllisesti katsoen aivan suunnitellun laskeutumisalueen keskellä, joten luotaimen navigaatiotiimin ja lennonjohdon sopii olla erittäin tyytyväisiä itseensä. Tähtääminen vain hieman Itäkeskuksen kauppakeskusta suuremman alueen napakymppiin 511 miljoonan kilometrin päässä jääkaapin kokoisella aluksella oli onnistunut erinomaisesti!

Sitten alkoi tapahtua. Ensin yhteys muodostui lyhyeksi aikaa, vain noin minuutiksi, ennen kuin se katkesi. Tämä kuitenkin oli jo normaalia, sillä näin oli käynyt jo aikaisemminkin. Pian sen jälkeen vakaa yhteys muodostuikin, ja tieto alkoi virrata laskeutujasta Rosetta-luotaimen kautta ESAn Argentiinassa olevaan maa-asemaan ja sieltä edelleen niin Rosetta-lennonjohtoon Darmstadtissa kuin Philaen ohjauskeskukseen Kölnissä. Telemetriatiedot olivat hyviä ja akun varaustaso jopa yllättävän hyvä, mutta oli odotettavissa, että varaustaso hiipuisi nopeasti juuri ennen kuin se laskisi vaarallisen alhaiseksi. Akusta tulevan jännitteen piti olla vähintään 20 volttia, jotta laskeutuja voisi toimia.

Lennonjohto oli päättänyt aikaisemmin, että hyppäyksen sijaan laskeutujaa koitetaan vain kääntää 35° siten, että sen aurinkopaneelit osoittavat paremmin kohti Aurinkoa. Tätä varten laskeutujan piti nostaa itseään nelisen senttiä ylöspäin laskeutumisjalustastaan ja pyörittää itseään keskusakselin ympäri tuon verran. Ohjeet tämän tekemiseen oli lähetetty ennalta jo Rosettaan, joten se välitti ne heti yhteyden avauduttua Philaelle.

Ennen pyörimistä Philae aloitti kuitenkin tärkeimmän: jo kerättyjen tietojen välittämisen. Ja näin kävikin. Sitten se teki noin kymmenen minuuttia kestäneen pyörähtämisensä, ja jatkoi tieteellisten laitteidensa käyttämistä sekä tietojen lähettämistä. Kaikki sujuikin erinomaisesti, tosin samalla virtataso putosi koko ajan.