Pakko vielä palata piipahdukseemme Lontoon Science Museumissa – jos nyt yli neljän tunnin visiittiä voi sanoa piipahdukseksi. Siinä ajassa ehti rouhaista vain pintaa, museoon pitää mennä vielä uudemman kerran (tai kolme), jotta pääsee vähän syvemmälle kiinnostaviin kokoelmiin.

Maittavan ja pikaisen – hyvin organisoidussa kuppilassa ei tarvinnut ihmeemmin jonotella – välipalan jälkeen oli vuorossa vähemmän pikainen tutustuminen museokaupan tarjontaan. Science Museumissa on useitakin myyntipisteitä, mutta sisääntuloaulan kupeessa on varsinainen valintamyymälä.

Putiikilla on pinta-alaa ainakin parin keskiverto-omakotitalon verran ja hyllyjen, pöytien ja vitriinien väliin mahtuu risteilemään helposti vähintään kymmenittäin ihmisiä – eikä ole vielä ollenkaan ahdasta.

Takanurkkauksen seiniä peittää kirjallisuus: lasten värityskirjoista paksuihin hakuteoksiin, käytännön luonto-oppaista tieteenhistoriallisiin opuksiin. No mitäpä muuta? Aika lailla silkkaa roinaa. Kyniä, kumeja, jääkaappimagneetteja. Pahvilennokkeja, pinssejä, kivisiä ”jääkuutioita”. Rihkamaa, jolla on hyvin vähän tai ei lainkaan tekemistä tieteen kanssa.

Äkkiseltään ärsyttävää. Onko tämä ainoa oikea tai edes järkevä tapa houkutella kävijöitä tieteen pariin. Mutta tarkemmin ajatellen…

Konseptihan on vallan toimiva: lapset hinkuvat kauppaan penkomaan rojulaareja, jolloin myös vanhemmat tulevat perässä ostoksille. Taskurahallakin saa tiedemuseosta pienen muiston, joka ehkä yllyttää tulemaan toistekin.

Jos hyllyillä olisi pelkästään "vakavaa" tiedekamaa (mitä se sitten olisikaan), ainakaan lapsiperheet eivät välttämättä kävisi kaupassa ollenkaan. Ellei punnalla tai parillakin saisi ostettua jotakin, koululaiset tuskin olisivat yhtä innokkaasti syöksähtelemässä laarilta toiselle.

Ja kun silmäili kassajonossa ihmisten koreissa olevia ostoksia, niissä oli aika usein rihkaman lisäksi myös tanakampaa tiedetavaraa kirjoista kemistinvälineisiin.

Ei siis sittenkään niin yksiulotteisen huono asia, että museokaupassa on myynnissä myös silkkaa roinaa. Ja ensi kerralla aion itsekin ostaa Einstein-jääkaappimagneetin...

30-Second Astronomy: The 50 Most Mindblowing Discoveries in Astronomy, Each Explained in Half a Minute.

The Quantum Story: A History in 40 Moments.

Science in Seconds: 200 Key Concepts Explained in an Instant.

Kirjakauppojen tietokirjaosastoja penkoessa saa nykypäivänä vahvan vaikutelman, että tällä hetkellä trendinä on tiivistää tieteenala kuin tieteenala mahdollisimman vaivattomaan pakettiin. Yksittäisen ”luvun” lukaisee vajaassa minuutissa, kirjan sivuille on otettu vain keskeisimmät avainasiat tai koko painotuote on niin pienikokoinen, että teemaa ei yksinkertaisesti pysty käsittelemään kovin vuolassanaisesti.

Varhaisia suuntauksen edustajia on tietysti Stephen Hawkingin klassinen Ajan lyhyt historia, joka ei kuitenkaan ollut mikään kevyt ja pikainen sipaisu vaan tanakka ja vaativa tietoteos – tietokirjallisuuden historian eniten myyty, mutta vähiten luettu bestseller.

Hienoa! Vai onko sittenkään? Toki on kiitettävää, että tarjolla on tietokirjoja niillekin, joilla ei ole kiinnostusta tai aikaa syventyä yksittäiseen kirjaan päivä- tai viikkokausiksi. Vaikka oma lomalukemiseni(kin) painottuu tietopuoliseen kirjallisuuteen, todennäköisesti pieni vähemmistö ihmisistä pitää tietokirjojen lukemista rentouttavana puuhana. Pelkkää pänttäämistähän se on ja siitä tulee mieleen koulu- tai opiskeluajat! Lukevatko tietokirjoja karsastavat siis näitä pikatietokirjojakaan?

Yleisen lukukäyttäytymisen ohella toinen ja varmaan keskeisempi tekijä on internetin vaikutus. Paitsi että tieto on yhä pirstaloituneempaa sitä myös tarjoillaan yhä pirstaloidummassa muodossa. Äärimediana ovat tietysti twitterin kaltaiset ”viiden sanan viisaudet”, mutta nettisivustoillakin on pidettävä mielessä, että ainakaan satunnaiset kävijät eivät jaksa rullata loputtomiin jatkuvaa tekstiä alas saakka (asia, joka on otettava huomioon myös täällä Tiedetuubissa…).

Kirja ja nimenomaan painettu kirja on kaikista vuosien saatossa esitetyistä tappouhkauksista huolimatta säilyttänyt asemansa punnittuna, perusteellisena ja paneutumista edellyttävänä esityksenä aihepiiristään. Eikä kirjan julkaiseminen sähköisenä muuta tätä seikkaa. Ei sähkökirjan sisällöntuotanto poikkea juurikaan perinteisen kirjan tekemisestä – sitä paitsi painetut kirjatkin on tehty jo pitkään täysin sähköisesti viimeistä työvaihetta eli painatusta lukuun ottamatta.

Onko kirja nyt viimeinkin menettämässä pelin, häviämässä kilpailun ja kuolemassa pois? Vai pystyykö kirja sittenkin päihittämään internetin sen omilla aseilla: nopealukuisuudella, sirpaleisuudella, pintapuolisuudella? Pelkään, että ei pysty.

Yksittäistä kirjaa – vaikka se koostuisi kourallisesta pikaisesti lukaistavia yleisluonnehdintoja – tehdään vähintään kuukausien ajan. Nettiin saa mitä tahansa saman tien ja sitä on myös helppo päivittää, jos tulee uutta tietoa. Kirjan kohdalla moinen ei ole mahdollista: kirja on aina jo ilmestyessään vanhentunut ja se mikä paperille on painettu, on ja pysyy.

Tietokirjojen kustantajat tekevät karhunpalveluksen koko alalle, jos silpulla ja sälällä yritetään kosiskella lukijoita, jotka eivät ole riittävän kiinnostuneita jostakin aihepiiristä lukeakseen siitä kokonaista kirjaa. He ovat jo tottuneet googlaamaan tarvitsemansa pintaraapaisun, eivät he osta samalla tavalla tietoa välittävää kirjaa, sillä sellainenkin on liian vaivalloinen ja myös tyyris nettiin verrattuna.

Tilanne on vähän sama kuin edesmenneen ”ison” Hesarin lauantailehdessä olleen hömppäosaston kohdalla. Siirtyivätkö Seiskan lukijat sankoin joukoin Helsingin Sanomien tilaajiksi, kun kerran viikossa oli tarjolla sivun verran julkkisviihdettä? Tuskin. Vai lopettivatko entiset uskolliset lukijat tilauksensa, kun arvossa pidetty lehti alkoi julkaista höpöhöpöä? Mahdollisesti ainakin jotkut heistä.

Ollessani muinoin Ylessä tiedetoimittajana pohdittiin talossa Prisman hupenevia katsojalukuja, jotka olivat tuolloin parinsadantuhannen hujakoilla. Väitin silloin – ja väitän edelleen – olevan mahdollista keksiä keinoja, joilla katsojaluvut olisi saatu nousemaan vähintään puoleen miljoonaan. Mutta sanoin silloin – ja sanon edelleen – että kyse olisi ollut ”vääristä” katsojista. Eivät he olisi katsoneet Prismaa sen tiedesisällön takia vaan varta vasten katsojien houkuttelemiseksi kehiteltyjen kikkojen vuoksi.

Tieteestä tosissaan kiinnostuneet katsojat puolestaan eivät varmaankaan olisi halukkaita seuraamaan ohjelmaa, joka on rakennettu tieteestä vain kursorisesti tai vähät välittävien katsojien aivan muihin asioihin kohdistuvan kiinnostuksen herättämiseksi.

Ehkä olen ajatusteni kanssa yksin, kenties jopa väärässä ja tietokirjailijana ilman muuta jäävi. Silti olen huolissani suunnasta, johon tietokirja on menossa.

Samaan aikaan, kun koto-Suomen mediassa pähkäillään, onko ilmaston lämpeneminen pysähtynyt, täällä Brittein saarilla on nautittu kesähelteistä – eikä kenellekään tulisi mieleenkään väittää, ettei ilmasto olisi enää lämpenemässä. Saarivaltakunnan kuuma kesä ei kuitenkaan todista vielä yhtään mitään ilmaston muuttumisesta suuntaan tai toiseen. Yksittäisen päivän, viikon, kuukauden tai vuodenkaan sää ei vielä välttämättä kerro pitkäaikaisista muutoksista. Sää voi olla vaikka koko kesän melkein millainen tahansa, sillä vasta useamman kesän kelit antavat osviittaa ilmastosta. Joka on siis eri asia kuin sää. Kuten Ilmatieteen laitoksen nettisanastossa todetaan, sää on ”säämuuttujien (lämpötila, sademäärä, tuulen nopeus ja suunta, ilman kosteus jne.) tila määrätyssä paikassa tiettynä hetkenä”. Samaisen sanaston mukaan ilmasto on puolestaan ”jonkin paikan säämuuttujista (lämpötila, sademäärä, tuulen nopeus ja suunta, ilman kosteus jne.) laskettu pitkän ajan keskiarvo”. Millaista Britanniassa sitten on viime vuosina ollut? Onko kuluva kesä jotenkin poikkeuksellinen? Mitä ilmeisimmin on. Lopullisia tilastoja ei ole vielä julkaistu, mutta vastikään päättynyt heinäkuu näyttäisi olleen kaikkien aikojen kolmanneksi lämpimin. Siihen viittaa myös aina yhtä luotettava mutu-tuntuma. Edellinen visiitti näille nurkille – tosin vain parin viikon mittainen – on kuuden vuoden takaa. Tuolloinen kesä oli kuulemma sateisin kolmeensataan vuoteen. Paikallisten mukaan viime kesä oli kuitenkin vielä kurjempi. Ja jos on uskominen pienessä Kincardine O’Neilin kylässä teetupaa pitävän kaverin puheita, viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet säiltään surkeita. Onko ilmasto nyt sitten yhtäkkiä lämmennyt vai onko kyse silkasta sattumasta, yksittäisestä hellekesästä, joka mahtuu normaalin vaihtelun raameihin? Se jää nähtäväksi. Jotain voi päätellä, kun on koettu ensi vuoden kesä, ja vielä viisaampia ollaan vuosikymmenen kuluttua. Toteaako teetuvan tyyppi silloin, että viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet säiltään kerrassaan loistavia? Ehkä, ehkä ei. Globaalista ilmastonmuutoksesta puhuttaessa pitää muistaa, että kyse on nimenomaan globaalista, maailmanlaajuisesta muutoksesta. Vaikka ilmasto on lämpenemässä nopeammin kuin koskaan, se ei tarkoita sitä, että jokainen vuosi olisi kaikkialla maailmassa aina lämpimämpi kuin edellinen. Säät vaihtelevat myös jatkossa laajoissa rajoissa, kuten on nähty Suomessakin. Viime vuosien runsaslumiset ja ankarasti pakkastavat talvet ovat joidenkin mielestä merkki siitä, että ilmastontutkijat ovat auttamattomasti väärässä: ”Miten ilmasto voi mukamas olla lämpenemässä, kun pihalla on metri lunta ja pakkasta on parikymmentä astetta?” Äkkiseltään voi vaikuttaa siltä, että ilmaston lämpeneminen voisi olla ihan hyvä asia – ja mikä huolestuttavinta, ainakin Suomessa jopa jotkut poliitikot ovat antaneet sen suuntaisia lausuntoja. Viljelykasvien elinolot paranevat, rakentamista ja teiden kunnossapitoa hankaloittava routaantuminen vähenee, aurinkopaneelit tuottavat enemmän sähköä (hah!) ja onhan helteessä hauskempi lojua riippukeinussa, lukea kesädekkaria ja siemailla kylmää sihijuomaa. Kirjoitan tätä tekstiä Wandsworth Parkissa Thamesin rantamilla. Elokuu on alkanut, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarit näyttävät kolmeakymmentä astetta. Auvoisaa. Vai onko? Puiston nurmikot ovat palaneet karrelle ja puista putoilee tuulen mukana kuivia ja kuolleita lehtiä. Jos katsoisi pelkkää kuvaa, voisi kuvitella, että syksy on jo pitkällä. Kesän mittaan täällä Lontoossa on satanut ainoastaan muutaman kerran ja vain pariin otteeseen vettä on tullut kunnolla, taivaan täydeltä. Luonto kärsii eikä ihmisilläkään ole välttämättä kivaa. Miljoonakaupungin ilma on aina saasteista sakeaa, mutta kun puhdistavia sateita tulee vain harvakseltaan, tilanne pahenee entisestään. Tutkijat arvelevat kokonaisten kulttuurien kadonneen aiempien ilmastonmuutosten seurauksena. Meillä on toki paremmat eväät selvitä muuttuvissa olosuhteissa kuin menneen maailman ihmisillä, mutta toisaalta nykyinen ilmastonmuutos etenee paljon nopeammin kuin aikaisemmat. Ja me itse olemme jo pitkään tehneet parhaamme, jotta se nopeutuisi entisestään. Valitettavasti ihmiskunta on ollut aina varsin kyvykäs onnistumaan hankkeissa, joihin se on ryhtynyt – etenkin haitallisissa hankkeissa.

Voiko olla tylsempää hommaa kuin painepesurin purkaminen ja kasaaminen? Kyllä voi. Painepesurin purkaminen ja kasaaminen, jonka lopputuloksena se ei toimi.

Miksi kaikki tekniset vimpaimet vikaantuvat täsmälleen sillä hetkellä, kun niitä tarvitsisi? Tai miksi kaasu loppuu juuri, kun grilliin on latonut pekoni-tuorejuusto-herkkusienet, balsamico-marinoidut kevätsipulit ja basilika-halloumiviipaleet?

Hakematta tulee mieleen H. Chandler Elliottin scifinovelli Inanimate Objection vuodelta 1954: ne – siis tekniset laitteet ja ylipäätään kaikki elottomat esineet – tekevät sen tahallaan.

Mutta hommiin. Kahdeksan torx-ruuvia, jotka ovat niin syvällä kotelon uumenissa, että hommaan tarvitaan erikoispitkä työkalu.

Mystinen, muovinen suojakotelo, jossa on erilaisia klipsejä, hakasia, tappeja ja väkäsiä niin monta, että sen näppärä avaaminen vaatisi hämähäkillisen raajoja.

Johtovyyhti, joka näyttää siltä, että se ei voi millään mahtua takaisin suojakotelon sisään.

Neljä torx-pulttia, joihin tarvitaan isompi työkalu. Ja kun sitä ei ole, lukkopihti-Leatherman-yhdistelmä.

Metalliset kiinnityskappaleet, joiden irrottaminen vehjettä rikkomatta tuntuu vaativan siirtymistä vähintään neli- ellei peräti 11-ulotteiseen avaruuteen.

Kolme öljyistä, jäykällä kierrejousella varustettua sylinteriä, jotka ovat tiukasti kiinni –
siihen saakka, että pumppua yrittää kasata uudelleen, jolloin ne tipahtavat syliin.

Mutta vika löytyi. Ja mitäpä vikaa ei nykypäivänä pystyisi korjaamaan pikaliimalla ja ilmastointiteipillä.

Painepesuri pura… ja kokoa!

Helppo homma, osat vain takaisin paikoilleen päinvastaisessa järjestyksessä kuin ne irrotti. Mutta miten ihmeessä osa, joka voi olla kahdessa asennossa, sopiikin paikalleen vasta kolmannessa asennossa?

Ja mikäs nuppi tuolta katkaisijan sisältä putosi terassin lattianrakoon? Ei se voi olla tärkeä, kun se oli noin löyhästi kiinni.

Pultit kiinni, suojakotelo paikalleen, naps. Kuoret ympärille ja ensimmäiset kahdeksan torx-ruuvia viimeisenä kiinni.

Letku hanaan, vesi virtaamaan, piuha pistorasiaan, katkaisin ykkösasentoon… Hiljaisuus.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Pasila, Peltoniemen Hintriikan surumarssi.

Eilisiltana testailin kaukoputki-jalustayhdistelmää, jolla tähtitaivaan kohteiden etsiminen ei voisi olla helpompaa. Eipä sitä oikeastaan voi edes kutsua etsimiseksi: käsiohjaimen näyttöön naputellaan numero, kaukoputki lähtee kääntymään itsestään oikeaan suuntaan ja voilà – keskellä näkökenttää on haluttu kohde.

Yksi katsomistani kohteista oli Rapusumu, tuo Härän tähdistössä sijaitseva tuhru, jonka John Bevis löysi vuonna 1731 ja Charles Messier kirjasi vuonna 1758 nimeään kantavan listan ensimmäiseksi kohteeksi. Kiinalaiset tähtitieteilijät näkivät vuonna 1054 taivaalle tyhjästä ilmestyneen kirkkaan tähden, joka näkyi keskellä päivääkin. Samalla paikalla on nyt Rapusumu, liki tuhat vuotta sitten räjähtäneen supernovan jäänne.

Ammoisen räjähdyksen voimasta Rapusumu, joka nimestään huolimatta on kaasua eikä juurikaan muistuta herkullista äyriäistä, laajenee edelleen noin 1 500 kilometrin sekuntinopeudella eli lähes 5,5 miljoonan kilometrin tuntinopeudella. Sillä vauhdilla Maasta Kuuhun hujahtaisi alle viidessä minuutissa.

Rapusumulla on etäisyyttä noin 6 500 valovuotta eli vuonna 1054 nähty supernovaräjähdys tapahtui todellisuudessa melkein 7 500 vuotta sitten. Tuhannen vuoden aikana kuolleen tähden kaasun muodostama pilvi on laajentunut niin, että sen läpimitta on nykyisin 5,5 valovuotta. Tai siis oli 6 500 vuotta sitten. Sekavaa? No niin on!

Mutta vuosituhannet eivät tässä nyt ole varsinainen pointti, vaan se, että edellisen kerran tulin katsoneeksi Rapusumua omin silmin noin kaksikymmentä vuotta sitten. Ei Rapusumu niin mielettömän hankala kohde ole löytää, mutta hiukankaan valosaasteen vaivaamalla taivaalla vähän työläs. Ja se erottuu kuitenkin vain utuisena sumuläikkänä, johon ei välttämättä tulisi kiinnittäneeksi sen kummempaa huomiota, ellei tietäisi sumun olevan valovuosien laajuinen kuolleen tähden muistomerkki.

Tähtitaivas on muuttumaton. Niinhän tavataan sanoa – ja lisätä samaan hengenvetoon, että kyllä siellä muutoksia silti tapahtuu. Sama pätee Rapusumuun. Vuosituhannessa se on laajentunut räjähtävästä tähdestä valtaisaksi kaasupilveksi. Mutta kyllä se muuttuu jo kahden vuosikymmenenkin aikana. Ei tietenkään silminnähden, mutta jos vähän laskeskellaan, saadaan tulokseksi, että sen läpimitta on kasvanut sitten viime näkemäni melkein 2 000 000 000 000 kilometriä. Se on aika paljon, yli 12 500 kertaa Maan ja Auringon välinen etäisyys, valovuosissa ilmaistuna 0,2.

Jos käytössäni olisi 20 vuotta sitten ollut hyvä kaukoputki ja kunnollinen kamera, jolla olisin ottanut Rapusumusta kuvan, ja verrannut sitä eilisiltana ottamaani kuvaan (kumpaakaan kuvaa en siis ole ottanut, oheinen otos on Hubble-avaruusteleskoopin arkistoista), Rapusumun ulkomuoto olisi hieman muuttunut. Ei paljon, mutta kuitenkin sen verran, että sen olisi tarkkaan katsomalla huomannut. Vaikka useimmat maailmankaikkeuden muutokset ovat hitaita, mittasuhteet ovat niin suunnattomat, että lyhyessäkin ajassa voi siis tapahtua melkoisia muutoksia. Katsokaa vaikka itse!

Käytiin kavereitten kanssa mökkireissulla tunturimaisemissa. Perinteisistä perinteisimpään, mutta täysin epäviralliseen ohjelmaan kuuluivat klassiset Lapin-matkan elementit: hiihtämistä ja laskettelua (minä EN hiihtänyt ENKÄ lasketellut), avantouintia ja pilkkimistä, revontulten ihailua ja tähtitaivaan tarkkailua, hyvää ruokaa ja laadukasta juomaa.

Yhtenä – tosin koko päivän mittaisena – ohjelmanumerona oli moottorikelkkaretki. Tunturin rinnettä ylös ja toista alas. Aavaa järvenselkää pitkin katsastamaan verkkokalastajien hyistä puuhaa. Autiotuvalle ahmimaan eväitä ja taas ”tien” päälle.

Purevasta pakkasesta ja ajoviimasta huolimatta metrin paksuisessa turkishaalarissa ja tonnin painoisissa kelkkakengissä oli hikiset oltavat. Ja kovaa mentiin.

Ahkerasti käytetyt kelkkaurat hakkasivat kädet hetkessä tunnottomiksi, korkeat nietokset suhahtelivat vauhdilla vastaan ja molemmin puolin – onneksi – ohitse. Viimeisellä kilometrien mittaisella järvenselällä meno äityi jo niin hurjaksi, että nopeusmittarin lukemaa oli vaikea uskoa.

Miten viidenkympin vauhti voi tuntua näin kovalta? Pitkin matkaa oli vauhti jo vähän hirvittänyt, vaikka vanhana motoristina moiseen olisi luullut tottuneen. Mutta nyt oli pakko hidastaa vauhtia, kun kelkka tuntui lähtevän käsistä.

Tukikohtaan palattuamme vaihdoimme ajatuksia ja kokemuksia. En ollut ainoa, joka oli pitänyt menoa melkoisen haipakkaana. Kaikki ihmettelivät ääneen, miten vaatimaton viidenkympin vauhti saattoi tuntua niin hurjalta.

”Viidenkympin?” paikallinen opas tokaisi. ”Nämä on kanadalaisia kelkkoja ja mittarit näyttää maileja.”

Mitä tästä opimme? Emme juuri mitään, mutta vastaavanlaisesta yksikköerheestä löytyy esimerkki hiukan kriittisemmästäkin projektista. Syyskuussa 1999 NASAn Mars Climate Orbiter oli lähestymässä punaista planeettaa. Luotaimen oli määrä asettua Marsia kiertävälle radalle rakettimoottorinsa hidastamana.

Yhteys kuitenkin katkesi kriittisellä hetkellä ja luotain katosi. Myöhemmin selvisi, että lennonjohdossa tietokone oli käyttänyt – ohjelmointinsa mukaisesti – liikemäärän yksikkönä vanhaa paunasekuntia eikä SI-järjestelmän mukaista newtonsekuntia. Luotain päätyi liian lähelle Marsia, syöksyi planeetan kaasukehään ja tuhoutui.

Me selvisimme omasta yksikköerheestämme paljon vähemmällä. Ja halvemmalla.

Monimuotoisuudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta kulttuurin seuraaminen on ainakin sanastollisesti helppoa myös tähtiharrastajalle. Kulttuurin alalla puhutaan tähdistä, säteilystä, valovoimasta ja vetovoimasta kuin tähtitieteessä konsanaan.

Tuttuja termejä, mutta pätevätkö kulttuurin kosmokseen samat fysikaaliset lainalaisuudet kuin oikeaan universumiinkin? Ajatellaanpa vaikka vetovoimaa. Heikkeneekö kulttuurinen vetovoima tavallisen gravitaation tavoin kääntäen verrannollisesti etäisyyden neliöön?

Jos näin on, silloin esimerkiksi Helsingin Juhlaviikkojen vetovoima on Lahdessa neljä kertaa suurempi kuin Tampereella. Ja Jyväskylän kesän vetovoima on Utsjoella vain yhdeksäsosa sen vetovoimasta Oulussa. Jos tarkastelee mainittuihin tapahtumiin osallistuvan yleisön maantieteellistä jakautumaa (mitä en tähän hätään ehtinyt oikeasti tehdä), voi sanoa, että kyllä – tilanne on täsmälleen vanhan tutun gravitaatiolain mukainen.

Sama tuntuu pätevän myös yksittäisiin kulttuuripersooniin. Jos vetovoima on riittävän suuri, ympärille kertyy joukko pienempiä persoonia. He asettuvat gravitaatiolain määräämille kiertoradoille, kunnes jokin häiriö (usein finanssipuolella) sysää heidät taas etäämmäs, ehkä jonkin toisen persoonan vetovoiman piiriin.

Turhaan ei Kepler alkanut kutsua Jupiterin kuita nimellä ”satellos”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa häntäkärpästä.

Entäpä sitten valovoima? Otetaan esimerkiksi Aurinko. Kun se elämänsä ehtoopuolella alkaa laajentua ja muuttuu vähitellen punaiseksi jättiläiseksi, se jäähtyy, mutta suuremman läpimitan ansiosta kasvattaa valovoimaansa. Onko tästä pääteltävissä, että myös laulusolistin valovoima kasvaa, jos hän vanhetessaan alkaa turvota?

Siihen suuntaan viittaisi erään nimeltä mainitsemattoman rockin kuninkaan suosio Vegasin turpeina vuosina. Vastakkaisiakin esimerkkejä toki löytyy, ja monen artistin tähti hiipuu ja lopulta sammuu, vaikka vyötärömitassa ei tapahtuisi muutoksia suuntaan eikä toiseen. Tältä osin kysymys jää siis avoimeksi.

Tähti… niinpä. Sehän on kulttuurin keskeisiä käsitteitä. Tässä kohtaa jokin kuitenkin mättää. Oikeat tähdet ovat avaruuden omavaloisia kappaleita, mutta monet kulttuuripersoonat paistattelevat häikäilemättömän röyhkeästi muiden loisteessa eikä heillä ole lainkaan tähden määritelmän vaatimaa omaa (lava)säteilyä. Keplerin nimitys sopii mainiosti tähänkin yhteyteen.

Kulttuuriin liittyy siis myös säteilyn käsite. Populaareilla esiintyjillä – olivat he sitten sooloilijoita tai jonkin yhtyeen jäseniä – sanotaan olevan säteilyä. Millaista tämä säteily on? Tiukan keikan jälkeen se on ainakin osittain lämpö- eli infrapunasäteilyä, mutta koska niin monet fanit pystyvät sen havaitsemaan ilman apuvälineitä ja mittalaitteita, sen täytyy olla suurelta osin sähkömagneettisen spektrin näkyvän valon alueella.

Voidaanko tämän säteilyn perusteella mahdollisesti tehdä joitakin johtopäätöksiä? Jos artistien säteilyä tutkittaisiin spektroskopian keinoin (mitä ei tietääkseni kukaan ole vielä äkännyt tehdä), saattaisi olla mahdollista päätellä jotakin esimerkiksi bändin tulevaisuudesta.

Kosmologiasta tuttu punasiirtymä spektrin absorptioviivoissa (joita useimmissa tapauksissa ei varmaan olisi lainkaan vaikea havaita) kertoisi kiistattomasti odotettavissa olevasta hajoamisesta: kaikki bändin jäsenet loittonevat – niin henkisesti, fyysisesti kuin musiikillisesti – toisistaan sitä nopeammin mitä kauempana he jo ovat.

Usein tästä kielivät myös sekundääriset ilmiöt, jollaisia ovat esimerkiksi soololevy, elokuvaura tai julkisuudessa esiintuotu kriittinen suhtautuminen toisten soitto- ja laulutaitoihin. Siinä vaiheessa ei ole enää tarvis pohtia, mikä on porukan “kosmologinen vakio”; homma leviää joka tapauksessa käsiin. Kuten näillä näkymin maailmankaikkeudellekin jonain vähemmän kauniina päivänä tulee käymään.

Jokunen vuosi sitten juhlittiin kansainvälistä tähtitieteen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi kehiteltiin 2000-luvun versio Galileo Galilein kaukoputkesta. ”Galileoskooppi” on itse asiassa parannettu painos mullistavasta havaintolaitteesta, sillä linssillä on läpimittaa peräti viisi senttiä ja tarjolla on jopa 50-kertainen suurennus. Kuun kraatterit, Venuksen vaiheet ja Jupiterin kiertolaiset erottavat mennen tullen.

Kun olin matkalla eteläitalialaisesta Pioppin pikkukylästä Pariisissa järjestettävään kansainväliseen Mars-havaitsijoiden kokoukseen, aikataulu antoi myöten pikaiselle piipahdukselle Venetsiassa. Ajatukseni oli käydä entisessä kaupunkivaltiossa niin kauan kuin se on vielä merenpinnan yläpuolella.

Oli – kirjaimellisesti – aika tipalla.

Mukanani oli Galileoskooppi, koska olin vakaissa aikeissa seurata Galilein jalanjälkiä ja katsella nimikkotorini laidalla kohoavan Campanile di San Marco -kellotornin huipulta kaukaisuuteen. Näkisin sen, mitä kuuluisa tähtitieteilijä – ja kaupungin silmäätekevät hänen opastuksellaan - näkivät 400 vuotta aiemmin: merellä seilaavia laivoja.

Kaukoputki kainalossa ja kameralaukku olalla lähdin uhmaamaan luonnonvoimia, sillä Venetsiassa satoi juuri tuona päivänä kaatamalla. Tai oikeastaan suihkuamalla, sillä vettä tuli vaakasuoraan synkistä, kovan tuulen ajamista pilvistä.

Onneksi kameralaukun sadesuojus peitti myös kaukoputken, mutta katukojusta ostettu suurin, mutta silti liian pieni sadeviitta ei riittänyt peittämään itseäni. Eivätkä koristossut olleet paras mahdollinen jalkinevalinta liki polveen ulottuvaan tulvaveteen.

Italian lämpöön varautuneena olin liikkeellä tietysti paitahihasillani, mikä ei sinänsä haitannut, koska olen nähtävästi vaihtolämpöinen. Kellotornin hissikuskia vaatimaton vaatetus kuitenkin arvelutti, mutta kun kerroin olevani Suomesta, huolet tuntuivat hälvenevän. “Oukei, nou problem!”

Ylös, ulos ja vesisaaviin! Ylhäällä tuuli oli vielä navakampi ja vettä tuli – mikäli mahdollista – vielä enemmän. Mereltä ei näkynyt muuta kuin harmaa sumuseinämä, kaukoputkella ei oikeastaan sitäkään, sillä näkymä oli linssin pintaa hakkaavien vesipisaroiden sumentama.

Entä jos Galileilla olisi ollut nelisensataa vuotta sitten sään suhteen yhtä huono tuuri eivätkä paikalliset päättäjät olisi nähneet laguunia pidemmälle - olisivatko kukkaronnyörit lainkaan löystyneet? Sankaritähtitieteilijämme hanke olisi kenties jäänyt ilman rahoitusta ja maailmankuva mahdollisesti mullistumatta.

Siihen suhteutettuna kastuneet kengät ja vettyneet vaatteet olivat perin pieni paha.