Pienet nanosatelliitit ovat nyt pop ja kuuminta hottia avaruusalalla.

Monet yhtiöt suunnittelevat laukaisevansa avaruuteen sadoista satelliiteista koostuvia parvia, jotka pystyvät kuvaamaan, mittaamaan ja tutkimaan maapalloa ennen näkemättömän hyvin. Esimerkiksi kalifornialainen Planet, entinen Planet Labs, on laskenut, että 150 pienen satelliitin avulla se pystyy kuvaamaan koko maapallon kerran vuorokaudessa. Ihan joka kolkkaa ei siis pystytä vielä katsomaan milloin vain, mutta vuorokauden sykli on on erinomaisen hyvä.

Planet olikin vahvasti mukana pari viikkoa sitten tehdyssä ennätyksellisessä satelliittilaukaisussa. Intialainen raketti vei helmikuun 14. päivänä avaruuteen kerralla 104 satelliittia yhdellä kerralla. Mukana PSLV-kantoraketissa oli yksi suurempi satelliitti, intialaisten oma kaukokartoitussatelliitti Cartosat-2, kun taas loput 103 satelliittia olivat pieniä nanosatelliitteja – ja niistä 88 oli Planetin uusimpia Dove-nimisiä satelliitteja. Kaikkiaan yhtiöllä on nyt 149 satelliittia avaruudessa.

Nuo satelliitit ovat kolmen yksikön cubesateja, eli kooltaan Aalto-1:n luokkaa, siis jotakuinkin 10 x 10 x 30 cm. Pienelläkin satelliitilla voi tehdä paljon, ja koska ne ovat edullisia, voidaan niitä tehdä saman tien kokonainen lauma.

Intian avaruustutkimusjärjestö ISRO julkaisi PSLV-rakettinsa mukana olleen kameran upeita kuvia siitä, miten satelliitit pullahtivat yksi kerrallaan avaruuteen.

Vaikka intialaiset pitävätkin hallussaan nyt ennätystä kerralla avaruuteen vietyjen satelliittien kohdalla, on massalaukaisuita ollut aikaisemminkin. Edellinen ennätys oli vuodelta 2014, jolloin venäläinen Dnepr-raketti nosti taivaalle 33 satelliittia. Muutamaa kuukautta aikaisemmin samanlainen raketti vei taivaalle jo kolmisenkymmentä satelliittia.

Nyt laukaisua odottaa Kansainväliselle avaruusasemalle lähetettävä Cygnus-avaruusrahtialus, jonka mukana lentää 36 cubesatia. Yksi näistä on Aalto-2, joka päässee siis maaliskuun 19. päivänä (tämänhetkisen suunnitelman mukaan) avaruuteen, mutta se vapautettaneen avaruusasemasta itsekseen lentämään vasta huhti-toukokuussa.

Myöhemmin tänä vuonna on myös luvassa lisää massalaukaisuita. Ensinnä Falcon 9 vie Kaliforniasta taivaalle kaukokartoitussatelliitin ohessa 34 satelliittia, mutta lennon aikataulusta ei ole tietoa. Laukaisua on lykätty moneen kertaan, joskin nyt lennon pitäisi olla seuraava Kaliforniasta tehtävä Falcon 9:n lento – kenties jo maaliskuussa, tosin todennäköisemmin huhtikuussa. 

Tällä lennolla on mukana Aalto-1, joka on kärsinyt suuresti lennon jatkuvasta myöhästymisestä.

Keväällä Baikonurista laukaistaan Sojuz-raketti, jonka kyydissä on 60 cubesatia. Näistä 48 on Planetin Flock-sarjan satelliitteja. Syksylle suunniteltu Falcon 9:n raskaan version lento kyytii myös koko joukon cubesateja mukanaan.

Olen parhaillaan Soulissa, Etelä-Koreassa, missä on maailman tiedetoimittajien kokoontuminen vetää juuri viimeisiään. Päättäjäiset on hoidettu ja edessä ovat jännittävät kiertokäynnit Korean kiinnostavissa tutkimuslaitoksissa. Kerron omani tapahtumista pikimmiten, mutta nyt aivan mutta asiaa.

Päähuomion kokouksessa vei pieni skandaali, joka nousi jopa valtamediaan. Mukana ollut vuonna 2001 Nobel-palkinnon saanut solututkija, brittiläinen Tim Hunt, meni möläyttämään seksistisen toteamuksen pahimmassa mahdollisessa paikassa: naisten asemaa tieteessä käsitelleessä sessiossa, missä oli paikalla maailman johtavia (naispuolisia tiede)toimittajia.

Heistä eniten hermostuneet olivat varttuneempia toimittajia, jotka varmasti ovat nähneet ja kokeneet tasa-arvon puutteen niin journalistisessa kuin tieteellisessäkin maailmassa omakohtaisesti – ja siten erityisen herkkiä aiheelle.

Sir Tim, sympaattinen herrasmies, totesi viattomasti ikään kuin sivukommenttina, että “Kun (naisia) on laboratoriossa, niin tapahtuu kolmenlaisia asioita … Rakastut heihin, he rakastuvat sinuun ja kun sitten arvostelet heitä, niin he pillahtavat itkuun”.

Hän jatkoi toivovansa sitä, että eri sukupuolet olisivat erillään laboratoriossa, mutta “naiset eivät varmasti hyväksyisi sitä”.

Ei ihme, että hänen sanansa levisivät lähes välittömästi tiedostusvälineisiin ja jopa TV-uutisiin eri puolilla maailmaa. Tilanne johti siihen, että Hunt erosi tänään kunniaprofessuuristaan Lontoon maineikkaasta Univesity Collegessa.

Sanomisia voi toki pitää vanhan miehen höpinänä, mutta on todella omituista, että hänen asemassaan oleva henkilö voi olla näin naiivi, että puhuu moisia. Ja häneltä on varmasti jäänyt myös huomaamatta, että myös samaa sukupuolta olevat saattavat rakastua toisiinsa laboratoriossa. Ja että myös miehissä on henkilöitä, jotka eivät ota kritiikkiä vastaan aivan asiallisesti.

En ollut itse kyseisessä sessiossa seuraamassa tapahtumia, mutta jälkikäteen jutellessa kollegoiden kanssa kävi selvästi ilmi, että nuoremmat naistoimittajat eivät jaksaneet loukkaantua kovasti Huntin puheista. Nykyisin kun laboratorioissa – ja tieteessä yleisesti – ei tilanne ole enää sama kuin ennen, eivätkä muut kuin vanhat seniilit herrat koe naisia uhaksi tai vaaraksi.

Monilla aloilla, kuten esimerkiksi Huntin omalla alalla biotutkimuksessa, naiset alkavat olla jopa yliedustettuina verrattuna enemmänkin oluttuopin ääressä viihtyviin miehiin.

Ero tulee kuitenkin siinä, kun naiset pyrkivät urallaan eteenpäin. Tässä lasikatot ovat edelleen olemassa, ja pitkälti syynä ovat vanhan poljen (mies)tutkijat, jotka eivät osaa suhtautua naisiin tasavertaisesti. Aika tosin tekee työtä tässä tasa-arvon eteen lähettämällä pahimpia kääkkiä eläkkeelle.

Lisäkontrastia tapaukseen tuo se, että kokous on Koreassa. Aasiassa naisen asema on edelleen kotona, ja vain harvat naiset etenevät johtotehtäviin. Vaikka Koreassakin presidentti on nykyisin nainen ja esimerkiksi täkäläisen Tekesin (KISTEP) johtaja on nainen, on naisen mahdollinen ura yleensä kerrasta poikki, kun hän saa lapsen. 

Vaikka “Crybaby-gate” sai Tim Huntin muistamaan varmasti Soulin toimittajatapaamisen kaikkea muuta kuin hyvällä, se oli (ja on) aiheellinen muistutus siitä, että tasa-arvossa on vielä tekemistä. Myös Suomessa.

Lisäys perjantaina 12.6.: Tutkijanaiset ovat alkaneet levittää twitterissä vastalauseena kuviaan laboratorioissa ja muissa tutkimuspaikoissa (#Distractinglysexy). Kuvat ovat toisinaan hervottoman hauskoja ja osoittavat osaltaan sen, että etenkään nuoremmat tutkija(naiset) eivät enää jaksa ottaa vanhan nobelistin puheita vakavasti. Alla arkeologi Siobhan Thompsonin versio.

Tänään 22.4. on vietetty Maapallopäivää. Earth Day on vuonna 1970 ensimmäistä kertaa vietetty merkkipäivä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota maapalloon sekä erityisesti ympäristönsuojeluun. Idean siitä heitti ilmoille John McConell UNESCOn vuonna 1969 San Franciscossa pitämässä kokouksessa, ja vaikka sittemmin päivää on pyritty saamaan laajemmin kansainväliseen tietoisuuteen, on se pysynyt hyvin amerikkalaisena tapahtumana. Erityisen innostunut siitä on jälleen kerran ollut NASAn kaukokartoitusohjelma ja sen sosiaalisen median toimijat.

Joka tapauksessa virallisesti päivää vietettiin tänäänkin ympäri maailmaa ja monet vaikuttajat sekä kuuluisuudet ovat kertoneet tuestaan ympäristönsuojelulle. Otsikkokuvana olevan kuvan maapallosta laajakulmaobjektiivin läpi kuvattuna avaruusaseman kupolista lähetti asemalla oleva italialainen astronautti Samantha Christoforetti asianmukaisin Earth Day -toivotuksin.

On tietysti hyvä, että erilaisia merkkipäiviä vietetään ja niiden avulla huomiota kiinnitetään moniin tärkeisiin asioihin. Päiviä on kuitenkin nykyisin niin paljon, että yksittäiset teemat jäävät pimentoon. 

Lisäksi maapallo on aihe, mitä meidän jokaisen kannattaisi ajatella joka päivä – olemmehan täysin riippuvaisia oman kotiplaneettamme toiminnasta ja tarjoamasta suojasta, ravinnosta ja ilmasta. Itselläni Maa on tietokoneen työpöydän taustakuvana ja katson useaan kertaan päivässä kuvia maapallosta. Tärkein syy on esteettinen, sillä Maa on kaunis. Se on sinivalkoinen pallo mustan avaruuden keskellä, yksityiskohdissaan upea ja kokonaisuudessaan majesteettinen. Sitä voisi ihailla tuntikaupalla. Sitä katsoessa tulevat mieleen myös auringonlaskut ja -nousut, jotka etenkin mannertenvälisillä lennoilla lentokoneesta katsottuna ovat syöpyneet parhaimpien muistojeni joukkoon.

Toinen syy on se, että kuvassa näkyy kaksi asiaa, joita rakastan: Maa ja avaruus.

Kun katson

kotiplaneettaamme, kuulen tuulen ja valtamerten aallot. Näen pilvet taivaalla, autiomaiden hiekkalakeudet ja sademetsien yllättäen tulvivat pikkupurot. Tunnen olevani Lapissa revontulten alla ja juttelemassa ystävieni kanssa. Koko elämäni on tämän kosmisesti pienen pallon pinnalla, ja sen kuvaa katsoessani olen tyytyväinen. Koen olevani velvollinen myös pitämään siitä huolta omilla pienillä teoillani.

Avaruudesta otettua kuvaa katsoessa en voi olla ajattelematta myös sitä, että aikanaan monien haaveena ollut matka avaruuteen ei ole enää mahdottomuus. Se ei ole vielä arkista, mutta jo rutiinia. Tälläkin hetkellä avaruudessa on kuusi ihmistä. jotka voivat parilla käsiliikkeellä lipua avaruusasemalla ikkunan ääreen ja katsoa alas maapalloon. Taivaalla on satoja satelliitteja, jotka tekevät jatkuvasti havaintoja Maasta. Voit katsoa lähes suoraa kuvaa kotiplaneetastamme esimerkiksi suoraan avaruusasemalta (suora video on myös tuossa alhaalla)  tai (hieman käsiteltynä) yksittäisinä kuvina Eumetsatin sivuilta.

Suosittelen lämpimästi uhraamaan jokaisesta pienen hetken maapallolle ja sen ajattelulle, ja katsomaan sen aikana vaikkapa näitä kauniita kuvia ainutlaatuisesta kotiplaneetastamme. Näin jokaisesta päivästä tulee Earth Day.

Otsikkokuvana on Alex Federleyn vuonna 1906 piirtämä pilakuva eri puolueiden edustajista ennen Suomen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Velikulta-lehdessä julkaistussa kuvassa puolueet kilpailevat Suomi-neidon katsellessa vieressä. 

Kuva on jotenkin osuva myös tilanteeseen nyt yli sata vuotta myöhemmin, sillä jokainen tuijottaa tiukasti omaan napaansa ja Suomen etu lienee jossain taka-alalla. Kuvassa ei näy iloisuutta, tulevaisuudenuskoa tai yhteistyöhalua. Tunnelma on yhtä apea ja mustavalkoinen kuin vaalikopeissa vuonna 2015.

Käyty vaalikampanja on ollut varsin omituinen, sillä kukaan ei ole oikeastaan puhunut asiaa. Nyt olevat vaalit ovat monessa mielessä tärkeimmät vaalit pitkiin aikoihin, sillä Suomi on vaikeuksissa ja tuleva Eduskunta sekä hallitus joutuvat tekemään suuria ja kauaskantoisia päätöksiä. Ovatko edessä olevat haasteet niin suuria, että niistä ei haluta sanoa mitään? 

Mitä sitten toivoisin ehdokkaiden sanovan? Tässä pieni lista:

1. Mitä mieltä olet tutkimuksesta, tuotekehityksestä ja ennen kaikkea perustutkimuksesta?

Erityisen häiritsevä kampanjakevät on ollut siksi, että nimenomaan Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeä tiede- ja tutkimuspolitiikka on ollut täysin poissa keskustelusta. Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että Suomi pitää saada nousuun ja että ainoastaan lisäämällä taloudellista aktiivisuutta voidaan saada budjettivaje täytettyä. Ellei suomalaisyrityksiin saada lisää puhtia, eivät rajutkaan leikkaukset menoissa riitä.

Kun ajatellaan Suomea tuolloin vuonna 1906 ja nyt 2015, on kyseessä melkein kuin kaksi eri maata. Se, millä maatalousvaltainen, lähes kehitysmaana ollut Suomi saatiin nostettua kaikilla mittareilla arvioituna maailman huippukastiin, oli yksinkertaisesti tiede ja tekniikka. Niiden avulla Suomi teollistettiin, niillä maatalous saatiin toimimaan ankarissa pohjoisissa olosuhteissa ja niillä kehitettiin monta huipputeknologiayhtiötä – Nokia komeimpana kruununa. 

Tässä valossa on todella hämmentävää, että ainoat konkreettiset visiot maamme tiede- ja teknologiapanostuksista lähitulevaisuudessa ovat leikkauksia. Korulauseet ovat asia erikseen, sillä puheista huolimatta jo viime vuosina on tutkimus- ja kehitysmäärärahoja leikattu rajusti. On oikeastaan ihme, että suomalaistutkimuksella menee vielä kohtalaisen hyvin.

Varsinkin perustutkimus on ollut leikkauslistalla, ja nyt monet niistä harvoista ehdokkailta tulleista tiedettä koskeneista konkreettisista mielipiteistä kehottavat siirtämään yhä enemmän painopistettä perustutkimuksesta soveltavaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen. 

Kannattaa muistaa, että Nokian nousu maailman huipulle perustui ensinnä perustutkimuksen kautta saatuun tietoon ja sen jälkeen tämän tiedon näppärään (ja juuri oikeaan aikaan tapahtuneeseen) soveltamiseen. Tuotekehitys on nimensä mukaisesti olemassa olevan kehittämistä paremmaksi, ja sillä on ehdottomasti tärkeä paikkansa, mutta hyppäykset eteenpäin tehdään perustutkimuksen tuottamin löydöin. Tai sattumalta. 

Huomenna ehdokasta valittaessa kannattaa siksi suosia ehdokasta, joka lupaa edesauttaa tiedettä sekä teknologian kehittämistä yleisesti ja erityisesti perustutkimusta. 

2. Mitä haluat tulevaisuudelta: takaisin menneisyyteen vai katse kohti tulevaa?

Ensimmäiseen kohtaan liittyy myös visio ja into. Nyt puhti on poissa ja visiona on kelata aikakoneella parikymmentä vuotta taaksepäin. Missä on suomalainen sisu, kun sitä kaivataan?

On hyvä olla realisti, mutta on vielä parempi katsoa tulevaisuuteen jossain määrin toiveikkaasti ja pyrkiä tekemään siitä hyvä. Nyt monet ehdokkaat ja puolueet takertuvat vanhoihin arvoihin sekä tottumuksiin – oletettavasti siksi, että eivät ymmärrä (eivätkä halua ymmärtää) mihin maailma on menossa. Jos haluamme vaikuttaa tulevaisuuteemme, meidän pitää olla mukana tekemässä sitä – ja siinäkin tärkeintä on tiede ja tutkimus. Suomi ei ole tällä hetkellä maa, missä uusiin ongelmiin etsitään ratkaisua, vaan ongelmat pyritään kieltämään.

3. Voisiko Suomi olla avoin ja utelias?

Ja kaiken tämän yläpuolella on vielä henkinen ilmapiiri. Valitettavasti monissa puheenvuoroissa käytännössä halveksitaan ulkomaalaisia ja muita erilaisia, vaikka – taas kerran – Suomen kehittyminen nykyisenlaiseksi ei olisi tapahtunut näin nopeasti ilman Suomeen tulleita siirtolaisia ja muualta napattuja ideoita.

Paitsi että tiede ja tutkimus kaipaisi lisää rahoitusta valtion budjetista, panostusta tarvittaisiin ennen kaikkea yhtiöitä. Yhtiöt puolestaan kaipaavat niin ulkomaisia tutkijoita ja ideoitakin, kuin myös markkinoita ulkomailta. Pieni maa ei voi katsoa vain napaansa, sillä sisämarkkinamme ovat aivan liian pienet. Mikäli asenteet ulkomaalaisia kohtaan ovat vihamieliset, Suomeen tulee ainoastaan niitä, joiden on pakko tulla – eivätkä he ole aina kaikkein optimaalisimpia tulokkaita Suomen kehittämisen kannalta (mutta heidänkin tulonsa Suomeen edesauttaa monikulttuurisuutta). Onneksi on myös muutamia hulluja, jotka tulevat ja pysyvät kaikesta huolimatta...

Nyt ja vastaisuudessa avoimuus ja uteliaisuus ovat erittäin tärkeitä ominaisuuksia, on kyse sitten kehittyvästä yhteiskunnasta tai yksittäisistä ehdokkaista. Kun näihin yhdistetään hyvä tietotaito sekä ahkeruus, niin saamme mielestäni erinomaisen ehdokkaan kaavan.

Tällaisia ehdokkaita on melkein kaikissa puolueissa ja toivoisin näkeväni juuri tällaisia kansanedustajia tulevassa Eduskunnassa. 

Ehdokasta ennättää vielä etsimään vaikkapa YLEn vaalikoneella 
(vaikka siinäkään ei ole yhtään kysymystä tieteeseen tai tekniikkaan liittyen, ellei ydinvoimalapäätöstä lasketa sellaiseksi).

Olen ajanut autolla ja polkupyörällä nyt helmikuussa noin 5000 km saatuani hullun idean tutkiskella miltä Tour de Francen ja Ranskan ikoniset paikat näyttävät nyt talvella. Tämä juttu ei kerro kuitenkaan tuosta matkasta, vaan siitä, mikä päässäni pyöri koko keikan ajan: robottiautot. 

Kuinka mukavaa olisikaan ollut antaa auton ajaa itse! Vaikka pidän ajamisesta, olisi suuri osa matkanteosta käynyt paljon mukavammin, turvallisemmin ja tuotteliaammin, mikäli olisin voinut tehdä jotain muuta ratin takana. Tai edes katsoa vain, että auto ajaa kunnolla. Matkan varrelle mahtui myös monta kuumakallea, joilta oikeus ajaa itse autoaan pitäisi ottaa ensi tilassa pois.

Liikenne sujuisi paremmin ja joustavammin, mikäli robottiautot sumplisivat keskenään hyvän nopeuden moottoritiellä, eikä kukaan koittaisi ohitella turhaan. Ja huonossa säässä sekä pimeällä tutkat ja kamerat näkisivät paljon ihmistä paremmin. Toivotan todellakin automaattiset autot tervetulleiksi – kunhan vain välillä saisin itsekin tarttua rattiin.

Tästä vuodesta näyttää tulevan merkittävä itseajavien autojen historiassa, sillä useampikin autonvalmistaja on kertonut tuovansa sellaiset markkinoille tämän vuoden kuluessa. Osa näistä on tosin vielä vain osittain automaattisia, eivätkä ne kykene ajamaan aivan kaikissa olosuhteissa. Muutamassa vuodessa tekniikka, joka hoitaa nopeuden säätämisen ja ohjaamisen niin moottoritienopeuksissa kuin ruuhkassakin, tulee enemmän tai vähemmän normaaliksi.

Netissä liikkuvien arvioiden mukaan kaikesta ajamisesta huolehtivat robottiautot voisivat olla tavallisia vuonna 2025 ja viittä vuotta myöhemmin ei olisikaan oikeastaan muita kuin robottiautoja. Tesla-autoyhtiön johtajan Elon Muskin mukaan vuonna 2020 voisit ostaa jo auton, joka osaa ajaa jo niin hyvin, että “voit astua autoon, kertoa minne mennään, nukkua ja herätä määränpäässä”.

Kymmenessä vuodessa siis robottiautot valtaisivat tiet ja samalla ne muuttavat totaalisesti yhteiskuntaamme. Autoilu on niin olennaisessa osassa nykymaailmaa, että siinä tapahtuva suuri periaatteellinen muutos saa aikaan erään suurimmista mullistuksista teollisessa historiassa. Oletan, että siitä tulee vieläkin suurempi mullistus kuin tietokoneiden ja netin tulosta.

Olennaista robottiautoissa ei nimittäin ole se, että auto vain osaa ajaa itse, vaan se, että automaattisen ajamisen myötä suhtautumisemme autoon muuttuu. Jo nyt autojen käyttöaste on itse asiassa vain 4% ja suurin osa autoista liikenteessä kuljettaa vain yhtä henkilöä. Tuo henkilö on ajaja, joka haluaa päästä autolla paikasta toiseen.

Kun auto ajaa itse, olisi auton jakaminen muiden kanssa paljon helpompaa. Itse asiassa suuri osa autoista muuttuisi varmasti jollakin tavalla yhteisomistetuiksi tai liikenteeseen tulisi suuri määrä robottitakseja, joiden hintataso, saatavuus ja mukavuus tekisivät auton omistamisesta tarpeetonta ja jopa tyhmää. Haja-asutusalueilla auton omistaminen voisi olla vielä kannattavaa, mutta taajamissa ei omaa autoa tarvitsisi kuin hyvin harva; auton saisi paikalle koska vain ja sillä voisi lähteä niin lyhyelle kuin pitemmällekin matkalle. 

Ei ihme, että esimerkiksi Yhdysvalloissa Über ja Zipcar valmistelevat jo aktiivisesti omien autolaumojen hankkimista ja operointia.

Tutkiessani asiaa tarkemmin, törmäsin Zack Kanterin erinomaiseen blogikirjoitukseen, missä hän listaa tutkimuksia ja asioita, jotka liittyvät autonomiseen ajamiseen.

Tämä teksti on julkaistu myös suomeksi Ursan Avaruustuubi -blogissa. This text is available also in Finnish at Ursa's blogs.

Two interesting crowdfunded Lunar mission projects were revealed last week. One is the Lunar Mission One and the other is Africa2moon. 

Both are extremely interesting and worth of supporting, but the latter touches me personally very much. I’ll tell why.

I’ve been travelling quite a lot, but my fist visit to Africa was in 2011 to the International Astronautical Congress in Cape Town. I had in my mind the stereotypical view of South Africa with wonderful landscapes and separated society with protected areas and violence lurking behind every corner elsewhere.

First surprise was at the Johannesburg’s airport, where I saw huge “We’re ready for SKA” text painted on one of the airplanes on tarmac. SKA is the Square Kilometre Array, huge radio telescope project that was seeking a place from South Africa or Australia. A country with astronomical texts written on normal airliners can’t be so bad!

After that everything was a chain of pleasant surprises: smiling people, nice flight to Cape Town aboard SAA’s A340-600 and transfer to hotel by joking driver. Great hotel, welcoming staff and super cute surroundings!

The congress itself was great and I left my heart to the host city. Therefore, when I had a possibility, I returned there in 2012 for six weeks. I stayed at the beautiful Cape Town Observatory working for SALT and finishing my book about the planetary probes. In addition to staff astronomers, I met the people working for the observatory - guardians, cleaners, office personnel, telescope operators and so on - and other people outside the protected fences of the Observatory. 

I think I learned little bit more about the South African society, and southern parts of Africa in general. The reality was somewhere in between my original gloomy views and rosy new experiences. And instead on one truth, there were a lots of truths.

The most interesting experience was still to come. There was a IAU’s Summer School with mostly young participants from Africa at the observatory, and even if I didn’t have anything to do with it, I had a change to observe and chat with these people. Coming from Angola, Namibia, South Africa, Nigeria and other countries, they were not only deeply interested in space, but also felt that science is the only way ahead towards better Africa.

Doing science and developing new technology is important, but the most important is that education is changing the society at large. At least for these summer school participants and their families studying was life-changing. If also other young people have something interesting to do instead of just hanging around and fighting, the whole way of living can change. They just need dreams that are not only challenging, but also possible to achieve.

Africa2moon is just perfect dream. We all can see Moon on the sky and many of us would like to see it better, perhaps fly around it and look down to it’s strange surface with smooth seas and cliffy craters. And admire the blue Earth raising to the pitch-black sky above the grey lunar horizon.

Views like these, astronomy and spaceflight can inspire the young people to study science and technology in general, just like is happening here in Europe.

When I learned fist time about the Africa2moon project, I saw in my mind two different views from the Cape: the young African astronomers from the astronomy summer school and the other youngsters hanging around Woodstock. Two extremites, one without a dream and other with one. Africa2moon can be a great way to drag at least some of the young people without future to think about getting education and going ahead.

Just like some of the Observatory staff, who were from Townships with questionable reputation, told constantly how only education can change South Africa – and how it is already changing it.

Of course Cape Town is just a special part of South Africa, and South Africa is only a small part of the whole Africa, but they can lead the way. It is the best starting point with best possibilities for the mission like Africa2moon, but the project is for Africa in general. 

About half of Africans are younger than 19 years. They need a future. Africa is big, rich and young continent with optimistic and happy people, but also slightly lost in poverty, wars, diseases and painful history. It needs now a vision and inspiration.

I think supporting the Africa2moon is the one of the best ways to support Africa; development aid that helps Africans to help themselves. It paves the way to better future.

The project itself is also very down-to-earth. Building and sending a small probe to orbit around the Moon is challenging, but not too difficult. The main mission, taking photos and doing simple science measurements or observations, is also interesting for general public and science community. Involving the people and scientists for a mission like this is very important, and when thinking the general level of the African research, it’s better to focus on something straightforward and feasible.

If the Africa2moon is a success, it can be followed by more advanced spacecraft with more ambitious mission profile. And if it doesn’t even lift off, it can do a lot by bringing people together and think about flying to the Moon.

So, please go to fund.africa2moon.developspacesa.org and donate! 

More about the project: africa2moon.developspacesa.org and @africa2moon on Twitter.

Aikomukseni maanantaina illalla oli katsoa netistä Cygnus-aluksen laukaisu avaruusasemalle ja mennä nukkumaan. Kuten kaikki asiaa seuranneet tietävät, laukaisu ei mennyt niin kuin Strömsössä: Antares-kantoraketti nousi aluksi ylöspäin, mutta sitten sen moottorien luona räjähti ja koko raketti Cygnus-aluksineen sekä täysine polttoaine- ja happitankkeineen putosi liekkimerenä alas.

Tätä kirjoitettaessa tarkempaa syytä vielä etsitään, mutta todennäköisimmin jompi kumpi kahdesta ensimmäisen vaiheen moottorista räjähti ja silloin työntövoiman hiivuttua raketti syöksyi maahan. Samanlainen koekäytössä ollut rakettimoottori rikkoutui viime toukokuussa kesken testin, ja samanlainen tapaus nyt olisi aiheuttanut juuri tällainen onnettomuuden.

Tapaus on pyörinyt päässäni sen jälkeen koko ajan, koska se toi kovasti monenlaisia muistoja, ennen kaikkea kesäkuun 4. päivän vuonna 1996 Kouroun avaruuskeskuksessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin Ranskan Guyanassa ja ensimmäinen kerta, kun pääsin katsomaan kantoraketin laukaisua. Eikä kyseessä ollut ihan mikä tahansa laukaisu: se oli upouuden eurooppalaisen Ariane 5 -kantoraketin ensilento!

Kyydissä oli neljä Cluster-satelliittia, joissa oli mukana myös paljon suomalaista osaamista.

Matka laukaisupaikalle oli ollut iloinen ja jopa juhlava, sillä laukaisua katsomaan oli kutsuttu koko joukko VIP-vieraita sekä varsin suuri ryhmä meitä lehdistön edustajia. Suuri pitopöytä oli jo katettu laukaisun jälkeistä juhlaa varten, kun lähdimme katsomaan laukaisua eri puolille avaruuskeskusta. Itse jäin lennonjohtorakennuksen katolle, koska sieltä pääsin nopeasti alas lennonjohtoon seuraamaan raketin matkaa avaruuteen suurilta näyttöruuduilta.

Laukaisun aika koitti ja harmaa pilvikerros peitti Kouroun. Sade oli juuri lakannut, mutta laukaisun kannalta sää oli vielä tarpeeksi hyvä. Niinpä lähtölaskenta eteni kohti nollaa ja sitten suuri raketti nousi ilmaan. Kaksi voimakasta kiinteällä polttoaineella toimivaa apurakettia syttyivät ensi ja sitten keskellä raketin ensimmäistä vaihetta oleva Vulcain-päämoottori heräsi henkiin. Ensimmäinen Ariane 5 nousi ylväästi kohti taivasta … kunnes se alkoi kääntyä omituisesti sivuun.

Noin 37 sekuntia lentoonlähdön jälkeen raketin asento oli kääntynyt jo sen verran vinoon suhteessa lentorataan, että aerodynaamiset voimat rikkoivat sen. Heti sen jälkeen automaattinen itsetuhojärjestelmä, jonka tehtävänä on estää mahdollisesti ohjauskyvyttömän raketin lentämisen asuttujen alueiden päälle, räjäytti Arianen kuormineen. Hohtavat, savuavat palaset alkoivat sataa alaspäin noin neljän kilometrin korkeudesta.

Raketin luontainen nousuääni oli pääasiassa rätinää ja jylinää, mutta nyt se katkesi kuin seinään, kun suuri pamaus ravisutti maisemaa.

Laukaisukeskus, kuten mikään muukaan katsontapaikoista, ei ollut suoraan raketin alla, mutta tuuli saattoi puhaltaa räjähdyksessä syntyneitä kaasuja suuntaamme, joten kaikki paikat evakuoitiin. Laukaisukeskuksen katolta väki ajettiin sisälle rakennukseen ja muualla muihin tiloihin. Paniikkia ei ollut, mutta nyt naurua ei kuulunut. Heidät (lue: meidät), jotka halusivat vielä jäädä ottamaan kuvia, hätistettiin määritietoisesti sisätiloihin.

Sisällä lennojohtohuoneessa henkilökunta konsoleissaan katsoi lasittuneesti kuvaruutujaan, joilla telemetriatiedot katkesivat kuin seinään. Tutka näytti lennonjohdon etuosan suurella näyttöruudulla ilotulituksen tapaan alas pudonneiden palasten reittejä, kun samalla laskennallinen piste, missä raketin tuli olla silloin kun kaikki olisi sujunut normaalisti, jatkoi matkaansa ylöspäin. Lisäksi ruudulla oli videokuva, joka oli jotakuinkin samanlainen kuin otsikkokuva. Surullista. Hiljaista. Oli vaikea ajatella, että läheistä Sinnamaryn kylää oltiin evakuoimassa, koska raketin osat putosivat sen luokse suolle.

Cluster-satelliittien tekemiseen osallistuneet tutkijat itkivät – näytti siltä, että vuosien työ ja edessä oleva kiinnostava lento oli mennyt hukkaan. Kun juhlat laukaisun jälkeen peruutettiin, kävi jokunen tutkija hakemassa pöydillä odottaneita viinipulloja, ja katosivat huoneisiinsa.

Paluulento takaisin Pariisin oli kuin olisimme olleet hautajaisissa. Jos jotain hyvää piti asiasta löytää, niin onneksi kukaan ei loukkaantunutkaan.

Onnettomuuden syy selvitettiin ja Arianet ovat nyt maailman luotettavimpia kantoraketteja. Ne ovat lentäneet jo yli 50 kertaa peräjälkeen ilman pienintäkään toimintahäiriötä.

Kun seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin pääsin katsomaan Kouroussa raketin laukaisua lähinnä laukaisupaikkaa olevalta sallitulta alueelta, meille jaettiin kaasunaamarit. Monet naureskelivat ja pitivät niitä vitsikkäinä, mutta Ariane 501:n jälkeen en osannut nauraa asialle. Niille olisi saattanut olla käyttöä, mutta onneksi ei ollut.

Samaan tapaan usein rakettien laukaisuita seuratessa monet harmittelevat sitä, että katsomispaikat ovat niin kaukana laukaisualustasta. On totta, että niiltä ei laukaisua pysty tuntemaan ja kokemaan yhtä voimakkaasti kuin lähempää; elämys on komea, mutta se olisi vielä upeampi, jos voisi tuntea suorastaan rakettimoottorien paahteen ja niistä tulevan äänen.

Venäjällä kaikki on kuitenkin mahdollista, ja siellä Foton M-1 -tutkimussatelliitin tekemiseen osallistuneet eurooppalaistutkijat päästettiin katsomaan laukaisua varsin lähelle laukaisupaikkaa.

Tunnen hyvin muutamia mukana olleita henkilöitä, ja heidän kertomuksensa on karmaiseva.

Oli 15. lokakuuta 2002. Mikropainovoimakokeita suorittamaan lähetettävää Foton-kapselia kuljettanut Sojuz-raketti nousi normaalisti ja työntyi matalalla olevaan pilvikerrokseen siten, että vain sen kirkkaat rakettimoottorit liekkeineen kajastivat pilvien läpi. Sitten, juuri samaan tapaan kuin nyt Antareksen tapauksessa, moottorien kohdalla tapahtui räjähdys ja raketti alkoi vajota alaspäin.

Mikä pahinta, tuuli työnsi sitä kohti katsojia. Raketti leimahti liekkimereksi jo ilmassa ollessaan ja sen hylky sekä kaikki palava polttoaine putosivat vain vähän matkan päähän tutkijoista. Pilven sisältä ei nähnyt täsmälleen mitä oli tapahtumassa, mutta kun osat ja liekit tulivat näkyviin pilvikerroksen alta, suuri osa niistä oli lähes katsojien päällä. Ensin tapaukselle naurettiin, kun se oli täysin odotamaton ja epäselvä, mutta sitten tilanne vaikutti siltä, että elävänä selviäminen oli kiinni nopeasta toiminnasta.

He juoksivat kauemmaksi, heittäytyivät maahan ja suojautuivat. Kuuma paineaalto ja valtava räjähdys meni ylitse ja ohitse. Kun tilanne tuntui olevan ohitse, tutkijat nousivat ylös. Näkymä oli lohduton: palavia palasia siellä täällä laukaisualustan suunnalla ja pieni metsäpalo, jonka liekit olivat sytyttäneet ja jota sammuttamaan paloautot olivat jo menossa.

Tutkijat olivat turvassa, mutta jälkikäteen kuultiin, että onnettomuus oli vaatinut kuolonuhrin. Varusmies Ivan Marshenko oli seurannut laukaisua alle kilometrin päässä rakennuksessa, jonka lasi-ikkuna oli rikkoontunut paineaallon vuoksi ja lasinpalaset olivat silponeet nuoren sotilaan. Lisäksi kahdeksan muuta sotilasta oli loukkaantunut ja heistä kuusi vietiin sairaalaan.

Alla on videokooste laukaisusta:

Eilen torstaina valtioneuvosto tiedotti, että Helsingin seudun ja valtion neuvottelut asuntotuotannon sekä infrastruktuurihankkeiden edistämisestä etenevät kunnille hyväksyttäväksi esitettävän sopimuksen muodossa.

On toki hyvä, että valtio ja pääkaupunkiseutu ovat saaneet neuvottelunsa loppuun, mutta ehdotus on myös lopullinen tuomio Malmin lentoasemalle. Kuten myös eilen Liikenne- ja viestintäministeriö kertoi, vetäytyy valtio toimintoineen Helsinki-Malmin lentoasemalta syyskuussa 2016, mistä ensimmäisenä merkkinä on Rajavartiolaitoksen tukikohdan siirtäminen Helsinki-Vantaan lentokentälle jo vuoden päästä ja sitten Malmin lennonjohto- ja lennonvarmistuspalvelujen päättäminen elokuussa 2016.

Periaatteessa harrasteilmailijat voisivat käyttää kenttää senkin jälkeen ns. korpikenttänä vuoden 2018 loppuun asti, mutta kentän keskeinen sijainti ja Helsinki-Vantaan lennonjohtoalueen läheisyys tekee siitä haastavaa.

Kaavailuiden mukaan Helsingin kaupunki ottaa alueen käyttöönsä 1.1.2017 ja aloittaa siellä asuntoalueen rakentamisen 2020-luvun alussa.

Alkuperäisenä ajatuksena oli aikanaan ”siirtää” Malmin toiminnan toiselle, uudelle kentälle, mutta sille ei ole löytynyt sopivaa paikkaa. Ehdotetut vaihtoehtoiset paikat ovat olleet parin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, mikä tekisi esimerkiksi lentokoulutuksesta erittäin vaikeaa: usein lennolle lähdetään sopivan sään sattuessa, toisinaan hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Kun mikään esillä olleista uusista paikoista ei halunnut uutta kenttää, jää vaihtoehdoksi levittäytyä eri kentille eteläisessä Suomessa.

Itse lensin aikanaan Malmilla ja kävin lentotunneilla bussilla. Monien mielikuva Mersuillaan kentälle kaahaavista ja yksityiskoneillaan meteliä pitävistä porhoista onkin pääosin virheellinen, sillä suurin osa ilmailuharrastajista on nuoria alasta kiinnostuneita. Vaikka lentäminen on tehty Suomessa(kin) tietoisesti kalliiksi ja hankalaksi, ilmailukerhojen kautta koneen vuokraaminen tai ultrakevyellä koneella lentäminen on onneksi edullisempaa. Laskuvarjohyppääminen vieläkin halvempaa.

Eikä kyse ole vain harrastamisesta, sillä suuri osa maamme liikennelentäjistä on joko aloittanut uransa tai kouluttautunut Malmilla. Vaikka Suomen ilmailuopisto Porissa onkin nykyisin pääasiallinen kouluttaja, Malmin sulkemisen jälkeen monet suomalaiset lentäjänurasta haaveilevat lähtevät varmasti ulkomaille – ja samalla lentoharrastus marginalisoituu yhä enemmän.

Viime vuosina Malmin kenttä on rapistunut, eikä sinne ole tullut uutta toimintaa, koska sen kohtalo on ollut vaakalaudalla. Siellä ollut innostunut ilmapiiri on vaihtunut apatiaan, vaikka paikka olisi tarjonnut hyvät tilat ja mahdollisuudet monille uusille yrityksille sekä nykyaikaiselle pienlentoliikenteelle.

Malmista olisi voitu saada ilmailun ympärille kerätty ja/tai siitä voimaa saava innopuisto, joka olisi kurottanut omalta kiitoradaltaan paitsi maailmalle, niin myös ylös taivaalle.

Malmilla on myös pitkä ja kunniakas historia. Maailmalla ei ole montaakaan edelleen käytössä olevaa 1930-luvun lentoasemaa, ja sellaisen lopettaminen olisi suuri sääli.

Helsinki-Malmi Airport from Sampo Kiviniemi on Vimeo.

Jos jotain hyvää päätöksessä on, niin se päättää pitkään jatkuneen epävarmuuden kentän kohtalosta. Tämän jälkeen pääkaupunkiseudun ilmailuharrastajat ja useat ilmailualan yhtiöt joutuvat etsimään uuden majapaikan, tai kuten useimmissa tapauksissa tulee käymään, jättämään lentämisen kokonaan.

Valitettavasti Malmi ei ole ainoa samanlainen viimeaikainen päätös. Myös VTT:n toimintojen alasajo tarkoittaa sitä, että päättäjät haluavat käpertyä sisäänpäin ja välittää vähät Suomen kehittämisestä tieteen ja tekniikan alalla.

On vaikea kuvitella mitään muuta kuin tutkimus ja uudet innovaatiot, joilla Suomi nousisi nykyisestä lamasta. Perusteollisuudella ja lyhytnäköisyydellä se ei onnistu.

Tässä pelissä toki Malmi on pieni palanen, mutta sen alasajo on konkreettinen merkki siitä, että nykyiset päättäjämme ovat katkaisemassa kehitykseltä siivet.

Kuvia ja tunnelmia Malmin lentoasemalta: http://malmiairport.fi

Otsikkokuva ja video jutun keskellä: Sampo Kiviniemi

-

Alla on YouTubessa oleva kaunis video lentämisestä Malmilla. Kuvissa näkyy paitsi tyypillisiä ilmailuharrastajia, niin myös Helsinkiä ilmasta – tilaa asunnoille olisi varsin paljon muuallakin kuin Malmin lentoasemalla!